Päänsisäinen tivoli

Kylläpä on pieni pää taas täynnä ihmetystä ja asioita. Kehityspäällikkö meilasi mulle tänään, että "tavattaisko huomenna kuule puoli kympin maissa, voitais jutella vähän sun työtilanteesta ja sun kiinnostuksesta liittyä kehitystiimiin..." Tää on siis seurausta siitä meilistä, jonka lähetin joku aika sitten esimiehille, kun kyselivät kiinnostusta esimies- ja kehitystehtäviin osastollamme. Ei kai se kutsuis juttelemaan, jos se ei olisi ajatellut jo jotain? Vai kutsuiko se mut vain kertoakseen, että mitään muutosta ei ole luvassa?

Hmm. Sen näkee sit huomenna. Vaan kyllä se jo mietityttää vähän.

Elämme mun ymmärtääkseni keskiviikkoa. Huomenna tapaan Santerin töitten jälkeen! Perjantaina vuorossa siideri-iltaa parin bloggaajan kanssa (part 2). Mahtavaa.

Hain ne leffat tänään postista ja jouduin ihmetyksen valtaan. Mitä ihmettä mä olen oikein ajatellut niitä tilatessani? Ihan kummallista roskaa tuli. No joo, oli siinä joukossa pari ihan oikeasti hyvää elokuvaa, mutta loput olikin silkkaa sitä itteään. (Tosin enhän mä ole katsonut niitä vielä, mutta ihan noin kansitekstien ym. perusteella.)

Ajattelin tänään pastan syömistä Kouvolassa. Tai paremminkin pastan työntelemistä edestakaisin lautasella. (Saaks lähettää terveisiä?)

Pitäkää peukkuja mulle huomenna puol kympiltä. Mä toivon, että edessä on jotain kiinnostavaa.

Epämiellyttävä herätys

Heräsin klo 05.15 naapurin herätyskelloon. Mikä ihana yllätys.

Tänään pääsen töistä jo 16.30, ehdin vihdoinkin postiin hakemaan ne tilaamani leffat. Mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä leffoja olen tällä kertaa tilannut, joten leikinpä tässä joulua ja yllätyn (toivottavasti) iloisesti.

Joulua olen muuten ihan oikeasti miettinyt jo. Aion hankkiutua päivystämään töihin, saapa hyvät pyhäkorvaukset. Ja kun muutenkaan ei ole paikkaa minne mennä tai ketään, jota jouluna pitäisi tavata.

Aamuviideltä oli niin kylmä, ettei se joulu nyt kamalan kaukaiselta ajatukselta tuntunut.

Mites nyt ei juttu luista.

Ai niin. Blogilistalle on ilmoittaunut jokin aika sitten blogi, jonka nimi on "roketin elämää". Olen yrittänyt useampaan otteeseen päästä sitä lukemaan, vaan kun blogihenkilö on sitten merkinnyt osoitteekseen "blogilista. fi", niin eihän sinne pääse. On varmaan kirjoittaja kummastellut, kun ei yhtään kertaa ole tultu käymään blogissa. Kunpa hän tajuaisi korjata osoitteensa!

Juonpa vielä puoli litraa kahvia ja lähden sitten töihin. Keskiviikkoa!

Luen kirjaa suihkussa

Nonni. On tän viikon iltavuorot lusittu. Loppuviikko tehdään erilaisia aamuvuoroja. Tänään raivottiin yhdessä työkavereiden kanssa toimimattomia asioita ja tekniikkaa. Helpotti.

Sorry, Vaniljamuru, etten päässyt tapaamaan sua tänään. Otetaan uusiksi pian?! Ja Poppy myös, ei me niin masentuneita olla, etteikö treffata voitais!

Tänään alkaa siis Mullan alla. En ole katsonut telkkarista mitään koko kesänä, mutta nyt alkaa se jokaviikkoinen tuijotus. Taidan kuitenkin ottaa sen vain nauhalle ja katsella vaikka viikonloppuna. Vois viettää tän illan suihkussa ja kirjan parissa. Iltavuorojen jälkeen sitä on jotenkin ihan eri tavalla väsynyt. Herään kuitenkin suht samaan aikaan kuin aamuvuoroon mennessä, sit töistä päästessä onkin jo aivan puhki.

Mulla on muuten pitkä viikonloppuvapaa edessä. Maanantaikin on vapaa. Mitähän sitä keksis. Ois kiva mennä Turkuun frendejä moikkaamaan, mutta lompakko on asiasta vakaasti eri mieltä. Kyllähän sitä puuhaa varmasti kotonakin keksii, eipä silti.

Kahvia.

Kohti työiltaa

Unessa vuosien takainen kitaristilaulaja, etärakkauteni ja kädellesuutelija parhaasta päästä. Vietimme aikaa yhdessä, söimme ja kuljeskelimme sateessa. Tuo uni olisi saanut jatkua minun puolestani vaikka viikon, mutta alkoi taas se tyypillinen puolen tunnin välein heräily. Damn it.

Syysmasennus valtaa alaa myös Blogistaniassa. Minä yritän vielä pyristellä, mutta sieltä se tulee, vääjäämättä. On aika sulkeutua sisään homekämppään, vetää peitto korville ja olla ajattelematta.

Vaan töihin tästä pitää kohta kammeta. Mitähän tänään?

Voi unetusta

Iltaa.

Onpa kuulkaa, on niin väsynyt olo, että oksat pois. Tuntuu siltä, että voisin nukkua viikon.

Ei, ei mitään erikoista tässä päivässä. Olen vain väsynyt.

Tänään tuo minut raivon partaalle saanut pikkupomo pysyi minusta kaukana koko päivän, elämälle kiitos siitäkin vähästä. Autoin kollegoita entiseen malliin eikä kellään ollut siihen mitään nokan koputtamista. Iltavuorossa ollut ohjaaja joutui lähtemään puoli tuntia ennen meitä muita ja lähtiessään totesi, että "kuten tavallista, ota sinä ohjat." Että kai se on kovasti henkilöistä ja heidän omista tunnelmistaan kiinni kuinka mun työnkuva tuolla elää...

Olen vakaasti päättänyt, etten katso yhtään jaksoa Suomen Big Brotherista. Brittiversion jokaiseen kauteen olen ollut täydellisen koukussa, nyt en halua enkä jaksa tuijottaa telkkaria joka ikinen ilta. Huomenna ruutuun palaa Mullan alla ja kun vielä Teho-osasto saadaan kehiin, on mun telkkarikiintiö siinä.

Mistä tulikin mieleen, että kuusi leffaa odottaa taas postissa. Josko keskiviikkona ehtisin hakea. Torstaina tapaan Santerin! Mahtavaa. Menemme syömään ja kaljalle. Perjantain voikin sitten seisoa vaikka päällään ja haista pahalle kustannuspaikalla, työtovereiden iloksi.

Pitäisi mennä pesemään hampaat ja sänkyyn. Oispa unijukka suosiollinen ja tulis kylään samantien.

Ruikutan työstäni, kuten ennenkin

Olen ratkaissut työpaikkabloggauskriisini. En ole kirjoittanut mitään, mitä en voisi pystypäin sanoa suoraan siellä töissäkin. Näin aion jatkaa. Ei ole järkeä hajottaa kirjoittamistaan eri blogeihin eri nimillä. Ja kunhan mä pidän kiinni siitä, että pystyn sanomaan kaiken myös ääneen töissä, niin kauan mä voin niitä asioita kirjoittaa. Muutama kanssabloggaaja (Vaniljasuklaa ja Mari) tietävät missä olen töissä, mutta tuskin soittavat pomolleni ja juoruavat blogistani!

Perjantaina siis meni hermot töissä, koska yksi Pikkupomon kollegoista alkoi vahtia tekemisiäni oikein urakalla. Kävi vähän väliä selän takana seisomassa ja tuijottamassa ruudulleni. Välillä joudun aina lähtemään paikaltani, kun kollegat pyytävät apua erilaisissa keisseissä. Olin palaamassa paikalleni, kun tämä kyseinen esimies tuli oikein varta vasten kysymään, että olenko kenties tauolla tai jotain, kun en istu paikallani. Suutuin silmittömästi, mutta en antanut sen näkyä. Kerroin, että olin auttamassa T:a. Päivän mittaan näitä tapahtui muutamankin kerran. Sanoin sitten lopulta tälle henkilölle, että "pitäisikö minun kieltäytyä, kun ihmiset pyytävät apua? Sanoa, että kuule, en auta, koska on istuttava tässä kuin tatti." En saanut siihen mitään reaktiota, mutta eiköhän se jossain vaiheessa tule. Olen niin helvetin väsynyt tuohon kyttäämiseen.

Menen iltavuoroon töihin. Nukuin hyvin, mutta liian vähän aikaa. Onneksi Ninski on samassa vuorossa kanssani, saa vähän tuulettaa.

Työahdistusta, sunnuntaina!

Ulkona sataa aivan liian rankasti. Mua paleltaa ja olen vähän hämmennyksissä. Tajusin tuossa nimittäin toissa yönä, että olin tehnyt perjantaina virheen töissä. Nyt mietin koko ajan, että pitäiskö mun mennä tänään korjaamaan se, omalla ajalla. Vai voinko tehdä sen huomenna työaikana?

Olen katsonut netistä työpaikkoja.

Olen melko ahdistunut.

En pysty näköjään edes kirjoittamaan siitä. On henkilöitä, on syitä ja seurauksia jne. Pitäisikö mun aloittaa toinen blogi, jonne kirjoittaisin nämä ahdistukset? Sellainen, jonka lukijoista kukaan ei tietäisi kuka olen?

Vihaan jo muutenkin sunnuntaipäiviä, nyt tämän kruunaa työahdistus. Mahtavaa.

Ja muutama oma sana perään

Jäi aika vähiin nuo kotitaloushyödylliset tehtävät tänään. Kuten saattoi arvata. Fiilisten vuoristorata, tää mun eloni. Kai mun pitäis aloittaa joku tasaava lääkitys. Ei olis nää kuopat niin syviä.

Lainasanoja

Aurinko nousee kattojen takaa
Ja värjää huoneen kirkkaalla valollaan
Aurinko nousee ja kello tikittää
Sulla on ainakin tää
Yks päivä vielä aikaa jäljellä

Jos huomenna kaikki on toisin vaikkei mikään muutukaan
Jos huomenna on liian myöhäistä enää mitään aloittaa
Jos huomenna elämä ilman sinua jatkaa kulkuaan
Sun täytyy
Sun täytyy
Sun täytyy uskaltaa tehdä tänään se mitä sun täytyy

Aurinko nousee ja sä kirjoitat
Ylös sen kaiken mitä et ehdi kertoa
Aurinko nousee ja vaikka kaikki kesken jäis
Sulla on vielä tää yks päivä jäljellä

(Kalle Ahola)

Univauvoja

Unessa synnytin kolme lasta, kuolleen pojan ja elävän tytön ja pojan. Ne olivat ihan pikkuruisia ja niillä oli punertavat hiukset. Kuollut poika oli siniseksi tukehtunut ja elävät olivat lämpimiä Elävät pakattiin pahvilaatikkoon päällekkäin ja minä kosketin silkkistä ohimoa ja vauvat tuhisivat ja vinkuivat kuin pienet kissanpennut.

Mitä lie tarkoittaa moinen.

Olenpa väsynyt vielä, vaikka seitsemisen tuntia nukuin.

Kaatosadetta

Samalla sekunnilla, kun pääsin töistä, repesi taivas. Seisoimme Sarkun ja Ninskin kanssa työpaikan oven edessä pienen katoksen alla ja yritimme väistellä kasvoille asti kadun pinnasta roiskuvaa vettä. Pohdimme jo vakavissamme takaisin sorvin ääreen palaamista, mutta tulimme järkiimme. Sarkun mies ystävällisesti heitti mut ja Ninskin Pasilan asemalle. Menimme kapakkaan ja joimme yhdet oluet. Tuopin puolivälissä alkoi asentajahenkilökuntaa saapua paikalle. Ninski lähti kotiin, minä join äijien kanssa vielä toisen kaljan. Menin sitten odottamaan seiskan ratikkaa, joka saapuikin kastuttuani täysin. Sähkökatkosten ja muun hässäkän vuoksi seiska ajoi Pasilasta Kurvin kautta Hesarille, joten pääsin sillä lähes kotiovelle.

Nyt istun villasukat jalassa haukottelemassa koneen äärellä. Olen yrittänyt kirjoittaa tärkeää tekstiä, mutta taidan olla liian väsynyt. Ei siis ota syntyäkseen.

Ihanaa, kun on viikonloppu. Toivottavasti saan nukuttua. Huomenna siivoilen ja vietän kotielämää. Oikein innokkaana odotan aamua, että saa ryhtyä toimeen! Outoa. Toisaalta, yön aikana kyllä ehtii se into kadota moneen kertaan.

On ikävä. En vain tiedä ketä.

Perjantaita!

Olipa vaikeaa herätä tänä aamuna. Nyt, kun olen kitannut litran verran kahvia, alkaa sentään vähän tuntua paremmalta.

Onneksi tänään on perjantai. Pistäydymme ehkä Ninskin kanssa drinksuilla töitten jälkeen. Sitten aion nukkua. Huomiselle suunnittelemani vaatekomero-operaatio toteutuu, vaikka muutto ei. Hyvähän se on käydä ne komerot läpi, jos vaikka joskus kuitenkin saisin uuden asunnon.

On jo kiire. Puuh.

Muutto peruutettu...

Pikainen päivitys ennen kuin simahdan. Kävin siis katsomassa sitä asuntoa. Ei ollut minulle kodiksi siitä. Paperilla eli neliöiden mukaan se ois ollut mun nykyistä kämppää suurempi, mutta todellisuudessa se oli aivan himuisen pieni. Neliöt oli hukattu pitkään eteiseen, huonosti suunniteltuun keittokomeroon sekä kylppäriin. Kylppäri oli muuten taivaallinen, mutta pesukoneliitännästä huolimatta sinne ei kyllä mahdu minkäänlaista konetta, ei edes tuollaista pöydänalusmallia, mikä mulla on. Alkovin puute pikkuruisessa huoneessa aiheutti ahtaan paikan kammoa, kun vain ajattelinkin ihan tavallista 120 cm leveää sänkyäni sinne. Ovet avautuivat niin, että niiden taakse jäi käyttökelvottomia nurkkia. Yritin kovasti pitää siitä edes vähän, siinä kuitenkaan onnistumatta. Näin ollen en tehnyt siis sopimusta.

Näin kävi, tässä ollaan.

Olen kauhean väsynyt ja menen aikaiseen aamuvuoroon huomenna. Viikonloppuna lisää.

Ei asuntoa

Ei tullut minusta pasilalaista. En ottanut sitä asuntoa, siinä oli hukkaneliöitä, todella huono pohja. En ole masentunut kuitenkaan, uutta kohti, rippunen toivoa takataskussa.

Nyt pitää alkaa töihin.

Toivo

Ihan noin selvennykseksi eiliseen kirjoitukseeni, kyllä minä kantani jo perustelin ja lähestyin pomoporrasta. En silti usko, että mitään tapahtuu, sillä olenhan vain yksi niistä monista, jotka haluavat edetä.

Ulkona vaikuttais olevan oikein lämmin päivä tulossa. Mainiota. Joudun juoksemaan kohta ympäri Pasilaa. Ja töistä pääsen vasta ysin maissa himaan. Joudutte odottamaan sinne saakka fiiliksiäni kämpästä!

Tiedättekö, vaikka se ei olisikaan juuri sellainen kuin haluan, vaikka päätyisin hylkäämään koko asunnon, minua ei todellakaan harmita tämä episodi. Nimittäin onhan niitä mahdollisuuksia muitakin! Olen saanut ripauksen toivoa elämääni! Ehkä kaikki ei aina menekään ihan päin helvettiä ihan koko ajan.

Nyt raahaudun suihkuun ja sitä kautta liikkeelle. Palaan asiaan illalla.

Kirjalla päähän

Päätä särkee, edelleen ja taas. Kunpa pääsisin tästä kivusta ja yskimisestä jo eroon.

Huomenna näen sen asunnon. Jipii.

Tänään koko osastomme sai esimiehiltä postia: toimintamme laajentuessa kartoitamme nykyisen henkilökunnan halukkuutta esimiestehtäviin ja palvelun kehittämiseen. Kirjoita PP:lle ja OP:lle perusteluineen, miksi juuri sinun pitäisi edetä ja mistä osa-alueesta olet kiinnostunut.

Tämähän aiheutti sitten loputtomasti spekulaatiota. Poikapieni kävi ilmoittamassa tiukasti, että mun on haettava bo:n esimiehen paikkaa. Sarkku ilmoitti, että minusta pitää tulla kokopäiväinen ohjaaja ja kouluttaja. Muillakin oli vankat mielipiteet siitä, että minun on ruvettava vaikka mihin hommaan. Jännää.

Sain tulevan periodin työvuorolistat eikä paljoa naurata. On päivystystä, lepakkoa, yömyöhää ja heti perään aamuseiskaa. Permele sentään.

Nyt ajaudun takavasemmalle tuijottamaan tuota Dan Brownin kirjaa. Saisikohan se taas minut nukahtamaan? Tuohon sohvalle kenties?

Thanks, Dan!

Keskiviikkoaamu. Olen jälleen nukkunut. Pitäiskö postittaa kiitoskortti Dan Brownille, sen kirjat on niin oivallista unilääkettä.

Ajattelin tuossa tulevana lauantaina tehdä muutamia juttuja, jo ihan mahdollisen muutonkin kannalta hyviä. Nimittäin aion tyhjentää vaatekomeroni kokonaan ja eritellä rajulla kädellä ne kamat, joita en ole käyttänyt vähään aikaan ja viedä ne UFFin keräyslaatikkoon. Lisäksi vois kaikki talvikamat heittää suoraan jätesäkkeihin, oispahan sekin tehty sitten. Normaalistihan minä pakkaan vasta muuttoa edeltävänä yönä. Muuttaminen on mukavaa, siksi kai olenkin tehnyt sen jotain sata kertaa...

Mulle tulee kai oppilaita tänään. Se on vähän raskasta, mutta muuten kivaa.

Käyn ehkä tänään töitten jälkeen valmiiksi vakoilemassa sitä taloa. Huomenna pääsen ihan sisään asti!

Salama päähän

Matkalla töistä kotiin kävin Primulasta hakemassa tuoksuvan tuoreen leivän. Äsken söin vähän paistettuja perunoita, sipulia ja kasvispihvin. Nam.

Yritän ymmärtää mitä kaikkea upeaa tässä on tapahtunut. Olen edelleen hiukan peloissani ja peruuttamassa takaisin panssariini, koska pelkään, että kaikki vielä romahtaa kuin korttitalo.

Nimittäin kuulkaa tänään kävi vielä niin, että sain palkankorotuksen. Ihan pienen sellaisen, mutta joka tapauksessa korotuksen.

Uskallanko sanoa, että on todella hyvä mieli, vaikka kroppa on kipeä. (Suojaan samalla päätäni, jos taivaasta tulee vaikka salama iskemään tästä hyvästä.)

Unikirja

Yllättäen elämä ei tunnukaan kovin pahalta. On kaipauksia ja murheita, mutta nyt näen valoa tunnelin päässä, noin kliseisesti ilmaistuna.

Olen nukkunut pitkästä aikaa ihan hyvin, jopa viisi tuntia putkeen. Luin illalla sängyssä Dan Brownin Enkelit ja demonit -kirjaa. En tunnu pääsevän siinä eteenpäin. Se on kirjoitettu Brownille tyypillisellä flashback-tekniikalla ja minä inhoan sitä. Ollaan tiukassa paikassa, keskellä toimintaa ja joka toisella sivulla hypätään sitten flashbackina jonnekin päähenkilöiden menneisyyteen, luentosaliin tai päivällisille. Blaah. Varsinainen unikirja. Nukahdan viimeistään kymmenen sivun jälkeen.

Pitäisi lähteä sinne paikkaan. Niin. Töihin. Arvatkaa kiinnostaako hulluna?

Kuulkaa, olen tärähtänyt!

Huh huh.

Mä siis faksasin tänään sinne asuntotoimistoon mun palkkalaskelman, joka oli ainoa paperi mitä pyydettiin. Tuskin oli faksi ehtinyt vastaanottajan koneesta läpi, kun mulle jo soitettiin: "No niin, sain sun faksin, tein päätöksen saman tien ja se kämppä on nyt sun. Käy hakemassa avaimet osoitteesta..."

Työvuorojen takia mä en pääse hakemaan avaimia / katsomaan kämppää ennen kuin vasta torstaina, millään en jaksais odottaa sinne asti!

Hurmaavaa.

Nyt lisäksi mä kuulin, että yhden kaverin kaveri tarvitsis asunnon muutamaksi kuukaudeksi Helsingistä ja se tulee kai tähän mun nykyiseen. Joten mun ei tarvitse maksaa kahta kämppää syyskuulta! Voiko mulla olla näin hyvä tsägä?!

Mä yritän vieläkin olla innostumatta liikaa, koska mikä tahansa voi vielä mennä pieleen...

Olin töissä ihan turhanpanttina, ääni ei kulkenut ja yskänkohtaukset tärisytti koko firmaa. Oikoluin siinä sitten lehdistötiedotteita ja tein bo-hommia. Paluustani liikuttavan onnelliset työkaverit kävivät halailemassa ja kämppäasiasta kuultuaan järkkäsivät pakun ja lauman muuttomiehiä SEKÄ hoitivat mulle 500 euroa lainaan, jotta selviän ns. ylimenokaudesta!!! Kuinka helvetissä mä olen onnistunut saamaan tuollaisia kavereita?

On aika tärähtänyt fiilis.

Uutisia:

MÄ SAIN SEN KÄMPÄN!

Työarki

Tänään alkaa taas työarki. Pikkupomo on palannut lomalta ja mulla on aavistus, että tulen kokemaan sen vielä nahoissani. Lupaan yrittää käyttäytyä.

Eilinen ei ollut helppo päivä. Josko tänään vähän parempi.

Terveeksi en oloani tunne vieläkään. On vain yritettävä jaksaa.

Tahdon tässä yhteydessä lähettää lämpimän halauksen ja vilpittömän osanottoni suurelle suosikilleni Benropelle.

Tämä päivä

Kun mä olin pieni, mä luin koko ajan. Opin neljävuotiaana lukemaan ja siitä lähtien mua oli vaikea saada ulos leikkimään. Vanhemmat joskus melkein pakottivat pihalle, silloinkin piilotin paidan alle kirjan ja menin talon nurkan taakse lukemaan. Mä olin aika paljon yksin, ihan oma valinta. Silloin kun mä sitten leikin muiden saman pihapiirin lasten kanssa, mä olin poikatyttö. Mä olin kova juoksemaan, mua ei voittanut juoksukilpailussa kukaan muu kuin mun isoveli.

Mä menin kouluun kuusivuotiaana. Mä olin hirveän pieni. Sellainen lyhyt ja laiha ruikku. Mulla oli yhtä lyhyet hiukset kuin luokan pojilla ja mä en tehnyt koulussa muuta kuin luin. Toiset opetteli tavaamaan, mä luin Viisikoita ja Tiina-kirjoja ja muuta. Mä raivostuin välillä luokkakavereille, kun ne oli mun mielestä niin lapsellisia. Ne ei osanneet käyttäytyä ja pitivät hirveää meteliä.

Yks vaikeimpia juttuja mulle oli syöminen. Mä en pitänyt syömisestä. Oli mulla joitain lempiruokia, mutta se itse syöminen oli ihan kamalaa. Jos mä olisin itse saanut päättää mitä ja milloin syön, mä olisin kuollut nälkään.

Mun äiti oli maailman paras äiti. Se oli aika paljon kotona. Se oli tosi nuori verrattuna kavereiden äiteihin. Se oli kaunis ja hauska. Äiti.

Me matkustettiin Ruotsiin äidin siskon luokse, kun mä olin viiden vanha. Mä muistan Tukholman, mä muistan kuinka mä tiesin heti, että se on mun koti. Mun isäkin muistaa sen. Mä olin isän kanssa Tukholmassa joitakin vuosia sitten, vein sitä paikasta toiseen ja esittelin lempipaikkojani. Isä sanoi: "Nyt mä vasta tajuan kuinka hieno kaupunki tää on. Onneksi on sellanen opas, joka on täältä kotoisin." Sitten se tajus itsekin mitä oli sanonut. Nauroi ja korjasi: "Siis sellanen opas, jonka pitäisi olla täältä kotoisin:" Moni kaveri on sanonut, kun on oltu yhdessä Tukholmassa, että "nyt mä vasta näen millainen ihminen sä oikeasti olet, omassa ympäristössäs."

Mä aloin soittaa jo ihan pikkuskidinä. Mä soitin ensin pianoa ja mä lauloin koko ajan. Kuusivuotiaana mä aloin soittaa sit huilua ja kahdeksanvuotiaana opiskella teoriaa. Mä olen aina elänyt musiikkia ihan eri tavalla kuin kukaan mun perheenjäsen. Mä en vain kuuntele tai soita, mä elän sitä.

Mä olen myös kirjoittanut aina. Äidin kuoleman jälkeen mä en enää osannut kirjoittaa. Jotain meni lukkoon minussa, sanat ei enää tuoneet minkäänlaista lohtua tai ylipäätään sanat ei tulleet. Nyt mä opettelen taas. Pikkuhiljaa. Mä en tunne tätä vielä ihan omakseni, mutta mä uskon, että jos mä vain kirjoitan, vaikka se tuntuis vaikealta, niin mä löydän sen taas. Ilon kirjoittamisesta.

Mä en tiedän oliko tällä nyt mitään funktiota tai pointtia.

Mulla on tänään vaikea päivä, mun Rakkaani kuoleman vuosipäivä.

Kaiho

Tuli taas sorruttua nettishoppailuun. Tilasin kuudellakympillä leffoja. Mulla ei ole varaa tällaiseen...

Vaan muutoin päiväni on ollut hyvä. Santeri soitti ja sain hehkuttaa kämppäasiaa. Se oli innoissaan, toivotti onnea matkaan. Ja täällä on moni luvannut pitää peukkuja. Eiköhän se natsaa, kuulkaa! (Yritän olla innostumatta liikaa, ettei mun käy hassusti, jos en saakaan sitä.)

Olen kuunnellut levyjä, jotka on jostain syystä olleet poissa soittimestani pitkään. Elastic Familyä, Ismo Alankoa, Manboyta, Jan Stenforsia. Upeita levyjä, upeita tunnelmia.

Mua väsyttää, mutta en tahdo mennä nukkumaan tänään. On raukea fiilis, pientä kaihoa elokuiseen iltaan, halauksen kaipuu.

"Mä tartten lämpöä / Anna, anna, anna / Mä kaipaan kosketusta / Anna, anna, anna / En enää jaksa yksin / Auta, auta, auta..." (Ismo Alanko Säätiö: Sisäinen solarium)

Tilannekatsaus

Tyypillistä lauantaipäivää Kalliossa, juopot huutaa ja rähjää ikkunan alla, koirat haukkuvat kilpaa ja satunnaiset mummot kälättävät kadulla. Tunnin välein kirkosta ryntää ulos vastanainut pari.

Itse pesen pyykkiä ja luen netistä vanhoja saksalaisia lehtiä.

Tekisi mieli soittaa jollekin ja tilittää tuota kämppäjuttua. Ei vaan ole ketään kelle soittaa.

Pahinta tänään: jatkuva kireys ja ahdistus rinnassa, repivä yskä.

Parasta tänään: olla kotona.

Mikä päivä tänään on?

What a day.

En ole tehnyt mitään. No okei, ruokaa laitoin, söin ja tiskasin. Ja luin loppuun 1050-sivuisen kirjan. Jonka aloitin eilen aamulla. Mmpphh. Mä luen liian nopeasti, ahmimalla.

Tavallaan kai mä elänkin niin. Kaikki on koettava, joka paikassa on käytävä, kaikki tunteet tunnettava, ahmimalla. Ja kun menee hyvin, kellään ei mene niin hyvin kuin mulla. Ja kun menee huonosti, ollaan todella syvällä.

Syvällä on oltu nyt jo pitkään. Olisko aika pienelle nousulle? Toivon niin. Toivon valoa, pientä rauhan hetkeä, satamaa.

Hyvää yötä, kultaiset lukijani. Niin hienoja tyyppejä olette.

Uusi asunto?

Olen jo pitkään haaveillut uudesta kämpästä. Pidän nykyisestä asunnostani paljon, mutta tämä on karmeassa kunnossa. Kylppäri on umpihomeessa ja muutenkin karsea. Sijainti on toki täydellinen, mutta ei ole terveellistä asua homekämpässä.

Olen hakenut aika montaa kaupungin asuntoa. Nykyäänhän kaupunki ilmoittaa vuokrakämpistä aina Etuovi.comissa. Siellä olen hakemuksia täytellyt, mutta mitään ei ole koskaan kuulunut.

Noin kuukausi sitten löysin Etuovesta Itä-Pasilassa sijaitsevan yksiön, johon rakastuin ihan pähkänä. Ilmoituksessa olleiden kuvien perusteella kämppä oli rempattu hienosti, keittokomeron kaapistot ym. oli uusittu ja muutenkin asunto vaikutti tosi kivalta. Kuvien mukaan kylppäri oli karmean värinen, mutta suurikokoinen. Siellä oli kylpyamme ja päädyssä korkealla ikkuna, josta näkyi puita.

Tänään mulle soitettiin asuntotoimistosta ja mulla on mahdollisuus saada se kämppä itselleni!!!

Pääsen kai ensi viikolla sitä katsomaan. Olisipa upeaa muuttaa. Työmatka olisi muuton jälkeen noin 200 metriä... Hyvät kulkuyhteydethän sinne on, ei se kovin kaukana tästä nykyisestä paikasta ole.

Hmm. Päässä pyörii sisustussuunnitelmia ja muuta kivaa. Harmi, etten tullut silloin tallentaneeksi niitä kuvia kyseisestä asunnosta... Nyt olisi mukavaa niitä tuijotella.

Mielitekoja

Jostain syystä nukkuminen ei taas oikein onnistunut.

Tänään voisin pestä pyykkiä ja käydä kaupassa. Josko tekisi jotakin hyvää ruokaa. Tekee mieli laittaa broileria currykastikkeessa basmatiriisin kera. Mmm.

Mulla on kaksi katsomatonta leffaakin.

Ehkä tästä voisi tulla hyvä päivä.

Johtopäätös

Olipa järjettömän upeaa tavata kaksi bloggaajaa ihan livenä. Vaniljasuklaa ja Mari, kuinka upeita tyyppejä!

[edit: tässä mä rutisen jotain siitä, kuinka olen liian vanha kenellekään hyväksi seuraksi...]

Nyt kotona, turvallisesti, neljän seinän sisällä. Iltalääkkeet on otettu, kohta iskee väsymysten ja hedarien kuningas.

Kuulokkeista tulvii Mana Mana: Ketä sä rakastat.

Selite deletelle

Olisi hirveän paljon asioita, joista haluaisin juuri nyt kirjoittaa, mutta jostain syystä nuo asiat eivät suostu muotoutumaan järkeviksi lauseiksi. On turhauttavaa yrittää, kun kerta toisensa jälkeen lopputulos on joko a) kukaan ei tajua tästä höykäsen pölähtävää tai b) jos kirjoitan näin, minut todetaan pähkähulluksi tai c) näin ilmaistuna paljastan itsestäni liikaa, jopa henkilöllisyteni.

Huokaus.

Tämä pistää miettimään tätä verkkohenkilöllisyyttäni. Mikä minä täällä olen? Kuka? Miksi minulla on yllättäen kolmekymmentä tilaajaa? Olenko paljastanut itseni jo? Luulevatkohan lukijat, että minä olen aina helvetin masentunut ja synkkä? Että tämä on minusta kaikki?

Minussa on niin paljon muutakin. Sitä muuta on vain vaikeaa asettaa tänne näytille, sanoina, ahdistusta on niin paljon helpompi kirjoittaa. Olen minä joskus iloinenkin!

Pieni verkkoidentiteettikriisi siis. Eiköhän se ohi mene, iltaan mennessä kenties.

Delete

Olen kirjoittanut tänään hullun monta kirjoitusta ja deletoinut ne sitten.

Näitä päiviä.

P-Ä-Ä

Ihan helvetin hirvee hedari taas. Taju lähtee.

Isä ja sen vaimo kävi, oli vähän vaikeaa olla hyvää seuraa, kun päähän koski koko ajan. Mut ihan kivaa oli niitä tavata kyllä. Toivottavasti niillä on hyvä loma Kreetalla. Helmikuussa lähtevät Kuubaan kolmeksi viikoksi. Se on vakio, kaks lomamatkaa vuodessa, toinen Kreikkaan tms. ja toinen jonnekin toiselle puolen palloa. Viimeksi olivat Brasiliassa. Kunpa itselläkin olis joskus moiseen mahdollisuus. Vaan lompakko kirkuu tyhjyyttään, minkäs teet.

Vähän jännittää. Tapaan huomenna ekaa kertaa elämässäni livenä blogituttuja! (Sikäli mikäli mun pää ei halkea päreiksi ennen sitä.)

Lepoasento kutsuu.

Kutsu Marille

Mari, jos tahdot lähteä mun ja Vaniljasuklaan kans Kallioon bisselle/siiderille, laita mulle meiliä osoitteeseen hukassa [at] welho.com

Maailmanparannusta ja bloginaamojen tapaamista, mikäs sen mukavampaa!

Pinot komeroon

Huh. Olipa yö. Nukahdin jo kymmenen maissa ja heräsin sitten 04.40. Onneksi nukahdin noin tunnin kuluttua uudelleen ja heräsin vasta kahdeksalta. Nukuin niin paljon, että nyt on aivan jäykkä olo!

Oletteko tsekanneet päivän Ilta-Sanomien lööpin? Gustafsson murhasi, koska JÄI ILMAN SEKSIÄ.Kolme viimeistä sanaa kissan kokoisilla kirjaimilla. Ottamatta kantaa siihen, onko Gustafsson syyllinen vai ei, haluan kertoa, että halveksin syvästi tuollaista uutisointia. Sanalla "seksi" myydään tietysti ihan mitä vaan, mutta tuo lööppi on pohjanoteeraus.

Isä tulee tänään käymään vaimonsa kanssa. Pitänee siirtää muutama pino kirjoja ja papereita jonnekin komeroon, jotta mahtuvat sisään.

Hetken enää hereillä

Lääkärin mukaan "pikkuisen voi nää lääkkeet sua väsyttää". Nii-in. On sen verran tymäkkää tavaraa, että meikäläinen kuukahtaa ihan just petiin. Toimii!

Katsoin jotain sadannen kerran elokuvan "Elossa". Plus tällä kertaa leffan lisäksi dokumentin niistä tyypeistä, jotka jäi eloon siellä Andeilla. Aika rajua kamaa, kun ajattelee. Siellä ne asuu, edelleen, Montevideossa, naapureina. Ei pääse tavallaan hetkeksikään karkuun sitä, mikä tapahtui 30 vuotta sitten.

Tänään on ollut hyvä päivä. Kunnon lääkitys, paljon meilejä. Palelusta huolimatta tiedän, että nyt alkaa olo kohentua.

Huomiseen, rakkaat lukijat. Tää menee nyt sänkyyn, koska tässä istuessa ei oo hyvä nukkua.

Lääkettä!

No niin. On käyty lääkärissä ja pakko on sanoa, että siinäpä vasta lääkäri! Nyt puputan hevosten antibiootteja, astmalääkkeet on tripla-annostuksella ja yskänlääkettäkin sain. Nyt alkaa parantuminen!

Ja jos ei lääkkeet auta, niin pää poikki vaan.

Toisaalta mua houkuttaa kokeilla sitä rommitotia. Alkaa kai viinahammasta vain kolotella, kun olen sen verran pitkään ollut juomatta. Alkoholisti mikä alkoholisti.

Leffoja ja kuumetta

Katsoin kaksi leffaa, Ted Bundy ja the Wonderland Murders. Bundy olisi voinut olla huomattavasti parempikin. Tuo Wonderland Murders oli toisaalta paljon parempi kuin mitä odotin.

Anonyymit kommentoijat ihmettelevät, kun olen niin kauan kipeänä. Niin minäkin. Mulla on yhä kuumetta ja päänsärkyä. Kurkku ja keuhkot ovat kipeät. Huomenna lääkäri haluaa uusia mun astmalääkityksen kokonaan, josko siitä olisi apua. Kummallista on se, että tulehdusarvot ei ole ollenkaan koholla, vaikka kuumetta on ja muuta. Olo olisi ihan siedettävä jo ilman tuota kurkkukipua ja päänsärkyä. Pieni kuumeilu taas vie voimat, tuntuu kuin ei jaksais kävellä edes lähikauppaan.

Mut eiköhän se tästä. Jonain vuonna.

Kohta painun suihkuun ja sitten peiton alle. Väsyttää taas julmetusti.

Eestaas

Tulin juuri työterveysasemalta ja jostain syystä olen kiukkuinen kuin ampiainen. Soitin sinne aamulla, juttelin tilanteesta, hoitsu sanoi, että "tule kuule tänään ennen yhtätoista käymään, kun meillä on toi päivystys." Menin paikalle jotain puoli kymmeneltä, hoitsu tapas mut siinä ja otti verikokeita ja mittasi kuumeen. Totesi sitten, että "minä laitan kuule sulle tän päivän sairaslomaa ja tulet sitten huomenna uudestaan kello yhdeksän." No juu. Eihän tästä nyt pitkä matka sinne ole tai mitään, mutta ketuttaa kun saa nyt sitten joka päivä juosta siellä.

Minussa on kahdeksisen litraa limaa sisällä enkä saa sitä yskittyä ulos. Permele.

Noh. Nyt alkaa jo naurattaa oma kiukkuilu.

Kostoksi pahalle maailmalle ostin Anttilan alelaarista neljä sarjamurhaajaelokuvaa.

Ja nyt keitän kahvia.

Pyörrytys

Ihan uusia ulottuvuuksia saa mystinen tautini tämä. Mua pyörryttää. Istun aloillani, liikkumatta, ja yhtäkkiä iskee sellanen pyörryttämisen tunne. Pelkään putoavani tuolilta.

Olen kyllä syönyt ihan ruokaa. Hyvää sellaista. Paistoin pihvin, sivulle nuudeleita ja tuoretta kurkkua.

On soitettava aamulla työterveysasemalle, että mitäs nyt. Työvuoro alkaisi klo 10.30, mutta ei kamalasti tunnu siltä kuin oisin sinne menossa.

Mulla on sellainen tunne, että jotain pahaa on tapahtumassa minulle.

Pieni päreenpalaminen

Joskus meinaa palaa päreet blogeja lukiessa. Jotkut ottavat kaiken niin helvetin tiukkapipoisesti ja tosissaan sekä asettavat itsensä toisten yläpuolelle. En halua mainita mitään nimiä enkä muutenkaan puuttua koko keskusteluun, mutta pakko tän verran ottaa kantaa. Ettei hemmetti huumoriblogienkaan anneta blogata rauhassa, niidenkin kommenttilaatikoihin mennään inuamaan! En tajua.

Olisi tuossa vielä yksi katsomaton elokuva odottamassa. En tiedä jaksanko tänään keskittyä siihen. Ensin on mentävä apteekkiin, flunssa- ja särkylääkettä ostamaan. Yskänlääke olisi mahtavaa, mutta ehkä käyn lääkäriltä pyytämässä ihan oikeata ns. taju kankaalle -yskänlääkettä. Nuo reseptivapaat kun eivät tunnu meikäläiseen purevan millään.

Huomenna pitäisi sitten taas töihin. Yskimään ja nuokkumaan särkyisenä? No jaa, ehkä mietin asiaa uudelleen sitten huomenna.

Tallensin yöllä koneeseeni uuden taustakuvan, Viggo Mortensenin. Nyt on kiireesti suljettava tämäkin näyttö ja palattavaa taustakuvaa tuijottamaan. Halvat huvit!

Kavereita ja tupakkaa

Ritari Santeri piipahti luonani tuoden mulle kaksi kartonkia tupakkaa. What a friend!

Olen hirvittävän väsynyt. Haukottelen vedet silmissä ja kuume huitelee taas siellä kolmekasissa. Painun kohta sänkyyn. Otan kirjan mukaan, sillä tyypillisesti lauantai-iltana meteli ikkunani alla on niin kova, että en taatusti saa nukuttua.

Marjutin blogimerkinnästä sain kimmokkeen sukeltaa pitkästä aikaa Koulukavereihin. Etsin sieltä tuttaviani eri puolelta Suomea. Kamalaa oli huomata, kuinka vähän muistaa ihmisten koko nimiä! Parit kaverit vuosien takaa kyllä löysin. Oli upeaa lukea heidän (tosin valitettavan lyhyitä) kertomuksiaan nykyisestä elämäntilanteestaan.

Nostalgiaa, wau. Jostain syystä huomasin myös, että etsin vain niitä ihmisiä, joihin tutustuin asuessani Joensuussa ja Turussa, en niitä, joiden kanssa elin samanaikaisesti syntymäpaikkakunnallani. No, koulukiusattuhan mä olin tietenkin ja vaikka mitä, joten ei hirveästi kiinnosta mitä ne vatipäät nykyään puuhailee. (Taisi olla vähän tylysti sanottu, mutta mitä väliä. Kyseiset tyypit kuitenkin hyvin pitkälti on muokanneet sen itseään inhoavan, epävarman ja depressioon taipuvaisen minäni.)

Huomenna on mentävä sinne apteekkiin. Ei tule muuten mitään tästä hommasta!

Edelleen ihan sairasta

Heti herättyä teki mieli alkaa uikuttaa kuin koira. Nielussa taas kilokaupalla kaikkea kamaa, nieleminen sattui ja yskä repi rintaa hajalle. Ei tämä jumalauta lähde edes lepäämällä, siltä näyttää. Mulla on paniikinomaisia ajatuksia: mitäs jos en oikeasti parane enää ikinä?

Aamumusiikkina toimii tänään the Cure. Kun elämäni Rakkaus vielä eli, meillä oli traditiona kuunnella iltaisin klo 22.00 Curen Lovesong. Hän siellä, minä täällä. Meidän biisi. Oli meillä kyllä hemmetin paljon muitakin "meidän biisejä", kuten Kentin Om du var här. Tuntui kivalta ajatella, että huolimatta välimatkasta ja merestä välissämme oli jotain, mitä voimme tehdä yhdessä.

Multa taitaa nyt jäädä ne tämäniltaiset kolmikymppisbileet väliin. Haluan, että tämä helvetin tauti menee ohi, ja sitä se ei takuulla tee, jos lähden jonnekin riekkumaan. Onneksi olen kyseisen ystäväni jo kertaalleen syöttänyt ja juottanut synttärinsä kunniaksi.

Olisipa kipeille kansalaisille tarjolla jokin sairauden ajan ilmainen kotiinkuljetuspalvelu. Tarvitsisin kaupasta vähän asioita.

Ulkomusiikkia

Kalliossa on bileet. Tai en minä tiedä mistä tuo musiikki raikaa. En jaksaisi kuunnella kuitenkaan. Taidan laittaa kuulokkeet korville.

Helvetin blogilista ei taas toimi. Todella ärsyttävää. Joka päivä se on jossain vaiheessa nurin.

Katsoin leffan Pirates of the Caribbean, se oli ihan hauska. Ei kuitenkaan niin hyvä kuin toivoin sen olevan. Taidan tyytyä kirjan seuraan loppuillaksi. Kuume on noussut, mutta päätä ei niin kovasti enää koske, jotain lohtua.

Taidan laittaa kupin kaakaota, kuulokkeisiin vaikkapa Suzanne Vegaa tai jotain muuta rauhoittavaa.

Miksi tuo musiikki soi niin lujaa tuolla ulkona jossain?

Kirjoitan, siis olen.

Olen seurannut tiiviisti Vaniljasuklaan kamppailua inhottavassa parisuhteessa. Nyt on ratkaisujakin tehty, enkä voi muuta kuin toivottaa kaikkea hyvää. Kommenttipalstoilla on jo bisse/siideritreffejä Vaniljasuklaan ja Marin kanssa väläytelty. Että josko sitä jonain kauniina päivänä ihan livenäkin tapaisi näitä blogi-ihmisiä! Jännittävää. En olekaan vielä koskaan tunnustautunut kasvoista kasvoihin bloggaajaksi.

Aloin tietenkin loogisena jatkumona miettiä, että minkähänlaisen kuvan meikäläisestäkin saa pelkästään tätä blogia lukemalla.

Googlettajat

Olin tikahtua nauruun, kun luin millä hakusanoilla tänne on taas Googlesta päädytty:

"avioliitto serkku"
"lampun vaihto vaikea"

Mitään apuja täältä on tuskin herunut!

Ällöolo

Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen olo ei ole kovinkaan älykäs. Olen edelleen kipeä, tämä alkaa jo ärsyttää oikein kunnolla. Päähän koskee ja kurkussa on kilotolkulla limaa. Kuumetta ei vielä ole, mutta sen nousujohdannaisuuden aistii kyllä.

Taas ovikelloani rinkutettiin. Tällä kertaa menin avaamaan. Huoltomieshän se siellä. "Testaan avaimia tämän talon asuntoihin", hän ilmoitti ja sai avaimellaan oveni auki. Eilen hän ei testannut, koska en avannut ovea. Aika reilua tuommoinen.

Arvon mielessäni: leffa vai kirja? Jotain sellaista on keksittävä, joka veisi ajatukset pois tästä ällöttävästä olosta.

Tilannekatsaus

Katsoin juuri elokuvan Carlito's Way sohvalla nuokkuen. Kuumemittari sanoo 37,9 astetta ja se tuntuu paljolta. Tekee mieli mennä suihkuun, mutta olen liian väsynyt ja särkyinen. Sänkyynkin voisi mennä, mutta jotenkin sekin tuntuu nyt huonolta ajatukselta.

Menen siis sohvalle peittoni kanssa, kirjaa tuijottamaan. Saa nähdä kuinka nopeasti nuokkuminen taas alkaa. Hyvää yötä.

Toivottavasti huominen on jo parempi.

Siis mitä?

Voi kunpa osaisin nukkua päiväunia. Tämä hedari takuulla helpottaisi, jos voisi nukkua. Vaan on tyydyttävä makoiluun ja satunnaiseen surffailuun. Kirjaan en osaa päänsäryssä keskittyä.

Huomaan olevani juuri nyt hiukan seurankipeä. Olisi kivaa jutella jonkun kanssa, vaikka ääni ei oikein kuljekaan. Onneksi työkaverit muistavat, lähettelevät sähköpostia. Murut!

Mies Menneisyydestäkin on ollut mielessä. En ole kuullut hänestä mitään sitten kesälomavierailuni. Se oli odotettavissa, tiesin sen, mutta silti se jollain tavalla harmittaa. Taidan olla auttamattomasti pulassa sen henkilön kanssa. Aina sitä kuitenkin odottaa jotain ja sitten pettyy. Kummallista. Vai onko se jokin sisäänrakennettu juttu, että nainen kokee olevansa helvetin huono, jos satunnainen seksikumppani ei haluakaan olla umpirakastuneena naimisiin menossa? (Älkää ymmärtäkö minua väärin, en minäkään sen kanssa nyt jumalauta naimisiin halua, tuo nyt oli vain ilmaus!)

Taidan vetäistä villasukat jalkaan ja mennä taas peiton alle. Päässä pyörii.

Ovikelloherätys

Nukuin tätä flunssaa pois oikein urakalla. Heräsin ovikellon soittoon, aivan pökerryksissä, en ollut varma oliko se unta vai totta. Suljin silmäni ja taas alkoi soida. En mennyt avaamaan, koska en vieläkään tiennyt sen totuudellisuudesta.

Nyt ihmettelen kuka se olisi voinut olla.

Taas olisi leffoja noudettavissa postista. En tiedä käynkö tänään hakemassa niitä, pitäisi pysyä nyt vain kotona hissukseen, jotta paranisi. Olo on vielä kuumeinen ja ulkona sataa.

Onneksi on monta lukematonta kirjaa seurana.

Rokkimietintää

Firman viestintäjohtaja pyysi mua kasaamaan bändin FirmaRock 2005-tapahtumaan. Meidän talosta löytyy kyllä soittoniekkoja, jopa liikaa. Sain sitten kasaan 7-henkisen poppoon, jonka pitäis nyt sitten miettiä kaksi biisiä kisoihin. Olen miettinyt pääni puhki, enkä saa mitenkään valittua noita kahta biisiä. Meillä tulee olemaan valtavan hyvä kokoonpano, kolme kitaraa, basso, rummut, perkussiot ja laulu. Olemme päättäneet, että biisien pitää olla erittäin tunnettuja, tarttuvia rokkibiisejä. Bilemeininkiä siis. On vaikeaa valita, maailmassa on miljoona mahtavaa rokkibiisiä! Olen miettinyt yhdeksi vaihtoehdoksi Clashin legendaarista Sould I Stay Or Should I Go -biisiä, mutta mitä hemmettiä sen kanssa?

Keltaisessa talossa

Sen talon kellarissa oli kylmä ja jostain syystä siellä tuoksui aina steariini. Ei koskaan tupakka, vaikka siellä me poltettiin. Oluttakin juotiin perjantaisin saunan jälkeen tai mentiin halkoliiterin kautta lumihankeen, kokeiltiin rajojamme. Kissa ei pitänyt kellarista, meni sinne vain, jos tahtoi ulos ja jos liiterin ovi oli raollaan. Karoliina oli laittanut alastoman miehen kuvan kellarin seinälle ja sille naurettiin yhdessä.

Kolmen nauravan naisen komppania, pyyhkeet puristivat rintoja ja varpaat olivat jäässä. Saunottiin pitkään. Minä halusin aina laskea kiukaalle olutpulloni viimeiset pisarat, rakastin sitä tuoksua. Sari ihmetteli moista tuhlausta ja hoputti lähtemään baariin. Minä ja Karoliina levitimme puuteria hikisille kasvoillemme ja onnistuimme aina tulemaan humalaan ennen lähtöä.

Lumi narskui saappaiden alla ja matkaevääksi otettu olut sai hengästymään. Ravintolassa meidät tunnettiin hyvin. Aluksi oli aina hauskaa. Sitten nauru väheni ja minä tulin levottomaksi. En halunnut lähteä takaisin kotiin, oli kierrettävä loppuun asti niitä ravintoloita, niin kauan, että viimeinenkin pani ovensa kiinni ja minä sain hoiperrella yksin hangessa kotiin. Elämää kai minä sieltä etsin. Ei löytynyt.

Kellarin kautta oli vaarallista kulkea öisin. Päivänvalossa niin siistit halkopinot levittäytyivät yön pimeinä tunteina liiterin lattialle miinakentäksi. Ovesta en silti tahtonut kulkea, eksentrikkohan olin, ja boheemi. Jos selvisi yläkertaan asti kaatumatta, oli varottava kissaa. Se vaani eteisessä humalaisia askelia ja kamppasi sitten, täysin äänettömästi liukui jalkojen eteen. Kirousten tulvaa se kommentoi kehräämällä ja naukui huoneeni ovella: avaa jo, mennään nukkumaan.

Sari ei koskaan imuroinut muulloin kuin krapulapäivän aamuna. Aikaisin. Sitä manattiin ja maaniteltiin, se ei muuttanut tapojaan. Siihenkin tottui, kuten Karoliinan aamuäreyteen. Sille ei saanut sanoa sanaakaan ennen kuin se itse puhui. Muuten tuli kahvit silmille. Minä olisin nukkunut aina pidempään kuin muut. Kahvin tuoksu kuitenkin houkutteli keittiöön, lempimukini tuntui aina olevan hukassa, vaikka lopulta se löytyi lähes joka kerta takanreunalta.

Sunnuntaisin käveltiin kioskille ostamaan karkkia, maattiin sohvalla ja katsottiin sitä pientä taloa preerialla, minä ja Karoliina itkettiin joka kerta. Karkit loppui aina kesken ja piti keittää kahvia, vaikka vatsaan sattui. Joskus Sari teki kalahampurilaisia, vaikka minähän se yleensä ruoat laitoin. Kahdeksan litran kattilaan oli hyvä tehdä risottoa, ei loppunut heti kesken. Ei meistä kukaan lihava ollut, mitä nyt vähän syömishäiriöisiä kaikki.

Arkipäivisin talo oli tyhjä, Karoliina sotki työpaikallaan kemiallisia seoksia ja pohti kaavojaan, Sari moppasi lattioita keskustan kapakassa, minä tein kahta työtä ja yritin pysyä aikatauluissa. Illalla kotona purettiin paineita kukin omalla tavallaan. Sari hitsaili autotallissa metallitaidetta, omalaatuisia väkkyröitä, jotka oli kumman elävän näköisiä. Karoliina meni kellariin steppikengät jalassa ja tanssi tuntikausia nilkat hellinä. Minä kiipesin vintille ja soitin kitaraa ja lauloin kunnes sormista valui verta ja ääni käheytyi. Keskiviikkoisin tuli usein vieraita. Karoliinan ystävä Evita, joka oli älykäs ja fiksu ja jota minä vähän vierastin. Pelattiin Trivial Pursuitia ja sytytettiin takkaan tuli. Oli Sarin ystävä Tuija, jonka huumorintajua minä rakastin, oli Karoliinan serkku Eve ja vielä minun ystäväni Marjut.

Siihen taloon liittyi aina vilinää. Sellainen tunne, että joku oli koko ajan menossa tai tulossa. Törmäiltiin rapuissa tai jääkaapilla, hätäisesti vaihdettiin kuulumiset ja jatkettiin matkaa, kukin tahoilleen.

Kesällä se talo oli jokaisen tuttavamme kateuden kohde. Meidän pihalla kasvoivat auringonkukat, ja pikku kasvimaahan istutettiin perunaa, porkkanaa ja mitälie vihannesta. Karoliina ja Sari sen hoitivat, minähän olin urbaani suurten stadien kasvatti enkä tajunnut moisista kuin sen, että kaunista ja kivaa oli. Haravoimisesta minä pidin. Siinä oli jotain rauhoittavaa. Aurinko paistoi suurelle pihallemme, valkoviini maistui ja Sari nukahti vappupäivänä alarapulle. Minä menin illaksi töihin ja myin viinaa humalaisille ja vahdin ovea, ettei lepsu portsari päästäisi alaikäisiä sisään.

Puutarhassamme oli pyykkinarut ja orava, joka heitti aina kävyllä sitä, joka uskaltautui sen reviirille. Kissa sai turpiinsa kulmakunnan terroristilta, isolta pelottavalta kollilta. Omassa pihassa se oli kuningas ja me lakattiin laskemasta sen sisälle tuomia kottaraisia.

Kesän lopussa heiteltiin tikkaa ja suunniteltiin talvea ja minä tunsin taas outoa levottomuutta. Olisi lähdettävä ennen kuin mikään tuntuisi liian hyvältä. Olisi mentävä pois, ettei vain tuntisi kuuluvansa johonkin. Olisi paettava sitä taloa, ettei luulisi sitä kodikseen. Niin minä lähdin, muutin 600 kilometriä länteen päin ja jätin sen talon, kissan ja Karoliinan sekä Sarin eikä mikään ollut enää samaa.

Elämää enkä kotia en ole edelleenkään löytänyt, mutta joskus se tulee mieleen, alastoman miehen kuva kellarin seinällä, steariininhaju ja se tunne, että nyt tytöt lähdetään ulos bailaamaan! Ja se tuoksu, viimeisen oluttipan valuessa kiukaalle. Se talo oli keltainen ja siellä tunsin kerran olevani samanarvoinen kuin muut. Keltaisessa talossa, poskien punoittaessa saunan jälkeen, oli mukavaa uskoa, että kaikki olisi hyvin. Minä kaipaan keltaiseen talooni, keltaisen taloni viileään kellariin ja kahvintuoksuiseen keittiöön. Unelmissani minulla on elämä, keltaisessa talossa, kotona.

Syysaamu

Kaksi kirkkaan keltaista koivunlehteä leijaili kohti maata, kun äsken hain täydennystä kahvimukiini. Syksy on täällä. Yön kovat tuulet saivat ikkunan heilumaan, metelillä.

Haistoin eilen talven. Mä aina haistan sen, siitä hajusta muistan kylmyyden ja lumen. Mä en pidä talvesta, koska mua paleltaa aina ja kaikkialla. Mä en pidä lumesta, koska en osaa kävellä, kun sitä on maassa. Kaksi senttiä sitä kamaa riittää, mä alan liukastella ja horjua.

Lillasyster soitti eilen pitkästä aikaa. Suunniteltiin, että mä menisin käymään siellä tuossa syyskuun puolivälin tienoilla. Mukavaa olisi se. Ikäväkin jo on. Vaikka kyllähän me kesäkuun alussa nähtiin, silti olis taas kiva istahtaa rauhassa nenäkkäin ja höpötellä.

Tietääkö kukaaan, missä olisi edullista painattaa pieni määrä t-paitoja? Ollaan duunikavereiden kanssa suunniteltu paitaa.

Vaakatasokaipuu

Olipa karmea työpäivä. Koko asiakkuudenhallintajärjestelmä kaatui klo 10.45. Puhelimet soivat koko ajan, emme voineet tehdä juuri mitään. Seuraavaksi kaatui intra, häipyi mahdollisuus katsoa edes sieltä, että mitä on meneillään missäkin. Viimeisenä niittinä kaatui kontaktinhallintajärjestelmä. Mahtavaa.

Menen aamulla lääkäriin. Tämä yskä ei nimittäin parane ollenkaan, melkeinpä päinvastoin. Todennäköisesti olen sairaslomalla loppuviikon. Katsotaan nyt. Olisi se kyllä aiheellista, sillä kuumeisenahan tässä on töitä tehty koko ajan. Pitää levätä se pois.

Varmaan haluttomuuteni lähteä sinne lauantain juhliin johtuu osaksi juuri tästä kuumeilusta. On hemmetin vetämätön olo. Haluis vaan levätä, nukkua oman peiton alla.

Päätä särkee niin, että pitää poistua vaakatasoon.

Huomenta

Nukuin paremmin. En herännyt kuin kaksi kertaa kylmä hiki otsalla.

Mietin tuota työuupumusta. Olen kuitenkin mieluummin töissä kuin työtön. Yritän ajatella niin, positiivisesti, vaikka se ei ole mun tapaistani.

Tulevana viikonloppuna on kahden ihmisen yhteiset 30-vuotisbileet. Mut on sinne kutsuttu, mutta olen vähän haluton lähtemään. Kutsussa mainittiin avec, olen melko varma, että olen ainoa joka menee sinne ilman seuralaista. Olisi kamalaa jättää menemättä, toinen päivänsankareista kun on kuitenkin yksi läheisimmistä ystävistäni. Silti olen haluton ja epäröivä.

Toivoisin voivani jäädä tänään kotiin, peiton alle. Nukkuisin koko päivän.

Koputus

Poikapieni palasi töihin ja silitti hiuksia. Sarkkukin silitti hiuksia. Sarkku on hyvä silittäjä. Mutta eipä se korvaa sitä, kun joku oikea ihmissuhde silittää hiuksia. Huokaus.

Yskiminen jatkuu. Kurkku on jo siitä arka. Meillä on duunissa liikkeellä jotain superflunssaa, joka alkaa just näin ja kestää useita viikkoja. Jipii.

Jenni vaihtoi ensi maanantain vuoron mun kanssa, se on paras tän päivän uutisista. Ei siis tarvitse mennä päivystykseen, meen kymppiin. Jei.

Mut nakitettiin taas osaksi päivää bo:n hommiin, kun siellä on yksi, joka ei tee töitään. Vituttaa, että sellaista ihmistä pidetään talossa, joka ei hoida hommiaan. Ne kun kaatuu aina muiden niskaan. Nytkin oli kaikki sopimukset perjantailta asti tekemättä. Minähän ne sitten tein. Ja opetin ja opastin, neuvoin ja kannustin. Miksi mä teen sitä, miksi musta tulee aina se, joka hoivaa?

Olen väsynyt. Niin hemmetin väsynyt tähän arkeen. On jaksettava, mutta minkä voimalla? Ei kukaan kirjoita hautakiveeni "teki aina muidenkin työt". En mä siitä mitään työn sankarin palkintoa keneltäkään saa. En edes sen vertaa palkkaa, että sillä eläisi. Olisi muututtava jotenkin, ehkä lakattava hoitamasta muiden hommia tai opittava vaatimaan siitä vastinetta.

Masennus koputtaa otsalohkossa.

Toive

Stressiunia. Selkeitä helvetin stressiunia ja heräämisiä koko yö. Nyt tuskanhiki otsalla, vatsaan koskee ja ajatukset kiertävät kehää.

Miten jaksaa arkea? Mistä repiä motivaatiota työhön? Onko ne ne työkaverit taas, jotka sen tekee? Vai onko elämässä muutakin?

Automaattiohjauksella? Niin kai se menee.

Kunpa joku silittäisi hiuksiani vielä jonain elämäni päivänä.

Univelkaa ja muuta

Supermarketissa podetaan univelkaa. Väsyttää ihan kamalasti.

Eilen mentiin poikain kanssa Lintsille. Oli mainio ilta, ei liikaa väkeä. En käynyt missään laitteissa, kroonisen lompakkotyhjyyden tilan vuoksi. Diplomiviulisti tarjosi oluen terassilla, höpöttelyä ja taustamuzakin analysointia. Sateen alkaessa vetäydyimme basistin kotiin kuuntelemaan espanjalaista heviä. Joimme muutamat oluet, basistin vaimo tarjosi fiikuksen pistokasta minulle, joka olen täysin kasviton. Kävimme vielä paikallisessa kuppilassa oluella, missä basistin vaimon kanssa juttelimme keskenämme koko ajan. Valomerkin aikaan pojat alkoivat jo tilailla taksia, jotta Manalaan vielä, mutta minä tulin kiltisti kotiin. Samin kanssa halasimme pitkään kaatosateessa erotessamme. Ikävä tulee. Mutta jouluksi hän tulee taas Suomeen, silloin tapaamme.

Yöllä tuli taas valvottua ihan turhan pitkään. Nukuin ehkä nelisen tuntia ja nyt olo on sen mukainen. Kuin kaipaisi tuuletusta sisältä päin.

Mulla on kummallisen aamupainotteinen työviikko edessä. Vain yksi lepakko, torstaina. Poikapieni palaa lomalta maanantaina, upeaa. Vaan seuraavalla viikolla palaa Pikkupomo, sitä en odota mitenkään kovin innostuneena. Pelkään pahoin, että välimme vain huononevat syksyn edetessä. En tiedä olisiko aika alkaa vakavissaan etsiä uutta työpaikkaa. En tahtoisi luopua noista työkavereista... mutta kuten on todettu ennenkin, parhaatkaan työkaverit ei aina riitä. Olisi oltava myös motivaatiota, välittämistä siitä hommasta. Lienee juteltava jonkun esimiehen kanssa tilanteesta, kysellä, josko BO:ssa tahi muualla avautuisi jotain positiota, johon voisin hakea. Mielenkiintoinen syksy edessä.

Tänään on höylättävä taas pankkikortilla tili miinukselle. On haettava tupakkaa, hammastahnaa, hoitoainetta sekä suodatinpusseja. Niitä kun ei lounasseteleillä saa.

Sunnuntai. Minä en pidä sunnuntaipäivistä ollenkaan.

Mainos

Tänä iltana Semifinalissa soittaa mainio lo-fi-herkkispopbändi TV-Resistori. (En linkkaa bändiin, koska kotisivut tuntuivat ainakin tän päivän olevan nurin.) Liput kuusi euroa. Pidän bändistä kovasti, sen herkkyydestä, monimuotoisuudesta, lapsekkaista soundeista, rytmistä, joka saa polvet notkumaan. Supermarket suosittelee.

Sijaistoimintoja ja unihahmoja

Menin nukkumaan vasta puoli neljältä viime yönä. Nukuin hirveän pitkään, harvinaista ja kummallista. Näin paljon unia. Eräässä unessa oli mukana kitaristilaulaja vuosien takaa, hurmaava yksilö, jota en ole tavannut moneen vuoteen. Outoa, miten alitajunta tuo noita elämässäni lähes esihistoriallisia tyyppejä joskus uniin.

Illalla menemme Lintsille Samin läksiäisiltaa aloittelemaan. Matka jatkuu kaupungin baareihin, mutta minä taidan tulla siinä vaiheessa kotiin. Lompakossa kun ei ole kuin kuitteja ja pari lounaria.

Pitäisi tiskata ja imuroida. Inhoan imuroimista. Saas nähä keksinkö taas jotain sijaistoimintoja. Usein niin käy.

Perjantaita ja perunoita

Olipa kiireinen päivä.

Molemmat aamuvuoron esimiehet olivat sairaslomalla, joten sujuvasti ja ennalta-arvattavasti minä hoitelin sitten esimiehen tehtäviä. Isopomo pamahti paikalle, katseli toimintaa hetken ja totesi: "Jaa. Täällä näköjään sujuu kaikki." Meni huoneeseensa. Tuli takaisin hetken kuluttua ja alkoi selittää mulle jostain keissistä. "Hoidatko tämän kuule, kirjoita tuolle ja tuolle tyypille, laita mulle kopiona. Ja hei, hoidatko nuo reklamaatiot..."

Öh. Iltapäivän teinkin sitten taas BO:n hommia.

Ihanaa olla kotona. Kävin K-kaupasta ostamassa lounasseteleillä uusia perunoita (eka kerta tänä vuonna!), leipää ja muuta ruokaa. Hemmottelin itseäni ostamalla kahvileipää, ihanan näköisiä omenapullia. (Koska lounarista jäi sen verran siis käyttämättä pakollisten ravitsemusaineiden jälkeen...)

Nyt voisin tehdä vähän ruokaa. Perunat säästän huomiselle, tänään ei ole niin nälkä. Eli puuroa ja kahvia, eikös se ole ihan mainio ateria...

Perjantai. Päivistä ihan paras!

Hyviä asioita

Ulkona alkoi sataa kaatamalla. Minä pidän kovasti sateesta. Melkein ihaninta maailmassa on kävellä sateessa kotiin. Kotona käydä lämpimässä suihkussa ja pukeutua lämpimään flanellipyjamaan, keittää kuppi kahvia, käpertyä sohvalle villasukat jalassa lukemaan hyvää kirjaa, kiireettä, sadetta kuunnellen.

Tykkään myös myrskyistä, kunnon ukkosista ja tuulesta, joka repii hiukset päästä ja ujeltaa nurkissa.

Pidän kirjoista, levyistä, soittimistani, musiikista, elokuvista, villapaidoista, flanellipyjamista, nahkatakeista, hyvästä ruoasta, ruoanlaitosta, puhtaista lakanoista, auringonpaisteesta, halauksista, nauramisesta, väsymyshysteriasta, kuumista suihkuista, matkustamisesta, illanistujaisista hyvässä seurassa, muuttamisesta, huulirasvasta.

Täältä vielä noustaan!

Halailua

Menin sit duuniin tänään. Ihmiset tulivat halailemaan, Ninski melkein itki, sillä oli ollut todella kova ikävä minua. Andy tuli iltavuoroon, halasi pitkään, sitten istutti minut alas ja sanoi, että hän pakottaa mut lääkäriin ja apteekkiin ostamaan ne lääkkeet, että hän lainaa mulle ne rahat pitkällä maksuajalla. Vähän myöhemmin Sarkku teki saman jutun. Liikutuin kyyneliin asti, ne ovat maailman parhaita kavereita nuo mun työkaverit. (En vielä sopinut mitään lainaa kummankaan kanssa, mutta on ihanaa tietää, että nyt saan ne lääkkeet!)

Kuume on taas laskenut ja nyt on parempi olo. Päätä tosin särkee aika kovin, se johtunee tuon kuumeen edestakaisin pomppuilusta.

Aloitin Frank W. Abagnalen kirjan "Ota kiinni, jos saat". Kyseessähän on Frankin muistelmateos. Frank aloitti huijarina jo 15-vuotiaana ja päätyi FBI:n etsityimpien listalle. Mielenkiintoinen tarina. Olen siis ihan vasta aloittanut kirjan, joten en siitä osaa vielä enempää sanoa.

Tekee mieli popcornia. Mmm.

Kissa keuhkojen päällä

Oli hirveän lähellä, etten eilen kirjoittanut megakiukkupostausta. Olin niin kiukkuinen, että puhisin. Savu nousi korvista. Adrenaliinia, se on terveellistä välillä.

Mulla on tapana ilmaista itseäni kiukkuisena aika värikkäästi, noin verbaalisessa mielessä. Mä vittuilen, ivailen ja maalailen kielikuvia, jotka usein ymmärretään vasta seuraavana päivänä, jos ymmärretään lainkaan. Mä yritän päästä siitä tavasta eroon. Yritän olla selkeämpi ja ymmärrettävämpi. Kuitenkin samaan aikaan sitä miettii, että kadottaako ison osan omasta persoonallisuudestaan, jos siistii ja riisuu tuota käyttämäänsä kieltä.

On sellainen kissankokoinen paino vielä tuossa keuhkojen päällä. Olisi järkevintä mennä lääkäriin. Mä nyt vaan en satu olemaan kovin järkevä ihminen. Joten mä menen tänään duuniin.

Sain Cornwellin luettua, oli tylsä. Nyt on vaikea valita, mitä lukee seuraavaksi.

Lauantaina on Madridin ystäväni läksiäiset. Hän palaa kotiinsa ja me jäämme taas vuodeksi ikävöimään. Ellei sitten niin hassusti satu, että hän tulee jouluksi Suomeen.

Jospa loppuviikon keskittyisin "kohottamaan itsetuntoani", whatever that means.

Postitanko vai en?

Olen täyttänyt 1000 euron pikalainan hakemuksen. En tiedä vielä, postitanko sitä. Nuo tulevat niin saatanan kalliiksi lopulta. Vaan saisinpa käytyä lääkärissä ja hankittua kaikki tarvitsemani lääkkeet. Lisäksi saisin maksettua muutaman pikkuvipin pois. Mitä mun kannattaa tehdä?

On surkuhupaisaa, että kysyn asiaa vakavissani juuri blogissani. Elämässäni nyt vain ei satu olemaan ketään, kenen kanssa tämän tyyppisiä asioita pohtia.

Aggressioita aamupäivään

Vihaan tietokonettani. Olen tänään kolme kertaa poistanut ja asentanut palomuuriohjelmiston uudestaan. Nyt se vihdoin toimii, mutta kuinka kauan, se on eri asia. (Tämä matolaatikkoni on noin kymmenen vuotta vanha tai jotain sinne päin, ei vain yksinkertaisesti tila riitä eikä ole rahaa ostaa lisämuistia tai uutta [käytettyä] konetta.)

Tänään saa luvan olla viimeinen sairastelupäivä. En viitsi mennä lääkäriin hakemaan lisää sairista, koska siellä kirjoitettais mulle ne reseptit (kortisonikuuri, antibioottikuuri, yskänlääke ja astmalääkkeet) ja sanottais, että noilla tokenee. Tiedänhän mä sen, että niillä tokenee, mutta kun tilin saldo on -26 euroa, en pysty mitenkään hakemaan niitä lääkkeitä. Voi jumalauta sentään, ei ole edes sen vertaa rahaa, että saisi itsensä kuntoon.

Millähän sitä itseään tänään huvittaisi?

Tervetuloa, entinen työkaveri!

Alkoi jännittää ja naurattaa, kun huomasin Laskuri.netin tilastoista, että tänään on joku tullut entisestä työpaikastani tänne blogilistan kautta. Kuka hän lienee ja mahtaako tunnistaa minut, sitä en saa kai koskaan tietää. Mutta huvittavaa ja jännittävää se on silti.

Ylös murheen laaksosta

Päässä soi kolme biisiä yhtä aikaa. Johan tässä alkaa mennä sekaisin ihan tosissaan.

No ei, mä olen kyennyt nousemaan vähän ylemmäs tuolta murheen laaksosta. Ei tässä nyt kamalan hilpeitä tahi onnellisia olla, mutta tuo pahin epätoivo alkaa väistyä. Olen kipeä, vuoden kolmas keuhkoputkentulehdus iski ja varmaan toi pieni kuumeilukin on tehnyt olon niin alakuloiseksi. (Ihmettelijöille tiedoksi, että krooninen ruokatorventulehdus + astma aiheuttavat usein keuhkoputkentulehdusta siinä sivussa. Olen kävelevä lääkärikirja!)

Työpaikan poissaolopuhelimessa inuttiin, että "on aivan kamalasti jengiä kipeänä." Olisin jo oikeasti vähän loukkaantunut, ellei sitä olisi seurannut "mutta se on meidän ongelma, ei sinun. Parantele rauhassa!"

Jos mulla olisi rahaa, hakisin kasan astmalääkkeitä ja yskänlääkettä apteekista. Kun mulla ei ole, mä tyydyn yskimään tätä hommaa pihalle kuin paraskin tuberkkelipotilas.

Jahka tästä taas selviää jaloilleen, on aloitettava uusi, terveempi elämä. (Sen kun näkis!)

Jalkapallovatsa ja täydellinen biisi

Täällä soi pitkästä aikaa mun nimikkobiisi, aution saaren TOP 5:een ehdottomasti kuuluva the Clashin Lost in the Supermarket. Voiko täydellisempää rockbiisiä olla? Tällä kertaa se soi the Essential Clash -kokoelmalta, joka on muutenkin vallan täynnänsä ihan täydellisiä rockbiisejä.

En sitten mennyt töihin. Tänään olen lähinnä tutustunut aivan liian läheltä kylpyhuoneeni lattialaattoihin. Siellä olen maannut ja välillä oksentanut. Oksentaminen on nyt ohi, mutta vatsaan koskee vielä aivan hulluna. Se näyttää siltä, kuin olisin nielaissut jalkapallon ja on jopa kosketusarka. Soitin työpaikan terveydenhoitajalle ja poissaolopuhelimeen ja sitten onkin loppupäivä tosiaan mennyt vähemmän mukavissa merkeissä.

Pää poikki vaan, se lienee ainoa, mikä tähän auttaa.

Huonoa omaatuntoa poden myös. Janski nimittäin lähetteli duunista meilejä, joissa se kirosi kiirettä "kun niin moni on kipeänä". Mulle tulee aina huono omatunto töiden takia, jos olen sairauslomalla.

Ninskin viesti oli kivempi: "Minulla on ollut sinua ikävä tänään:"

Uupunutta vaikerointia

Taas sellainen yö takana, joka ei suonut lepoa vaan saa olon tuntumaan kipeäksi ja uupuneeksi. Heräilin koko ajan epätietoisena siitä, olenko loppujen lopuksi nukkunut ollenkaan.

Aloin lukea Patricia Cornwellin uusinta, tuntuu kuin olisin missannut jonkin aiemman kirjan, vaikka luulin lukeneeni ne kaikki. Eipä silti, että siitä jotakin haittaa olisi, vaikka olisinkin missannut, aika samanlaisiahan nuo Cornwellin kirjat ovat kaikki.

En tajua miten selviän taas tästäkin viikosta. Kenties työkaverit pelastavat tälläkin kerralla, kuten niin monta kertaa aiemmin. Vai pitäisikö vain hakea sairaslomaa ja oksennella kotona?

(Otsikkohan on tietty napattu benropelta, sopii vain mun tunnelmiin just nyt.)