Totuus.

Kuinka vaikea päivä. Aamulla olin yksinomaan väsynyt ja vihainen mennessäni töihin. Työkavereiden avulla sentään parit naurut. Kellon lähestyessä neljää olin hetken riehakas ja haikea yhtä aikaa. Oli mies, lähelläni, puhuttiin, meitä katsottiin pitkään. Oikaisin hänen huiviaan ja melkein vahingossa sipaisin käteni hänen niskaansa. Hän katsoi minuun, hymyili, tajusimme ihmisten katseet. Hän lähti, minä pian myös.

Okei. On tullut aika kertoa totuus Yömiehestä.

Me ollaan samassa firmassa töissä.

Saa ivata, nillittää, varoitella ja lällättää. [Vittu mä olen idiootti.]

Kotona, söin ja tiskasin hirmutiskin, laitoin pyykkiä pyörimään. Sen jälkeen olenkin lähinnä itkeskellyt. En tiedä miksi. On vain niin kovin haikea ja suruinen olo. Ei kai sille sen kummempaa selitystä tarvitse?

Isä soitti. Mä kerroin sille nyt, tästä masennuksesta ja lääkityksestä. Hän ei tiennyt miten suhtautua, mutta siihen olin toki varautunut. Paremmin se meni kuin olin pelännyt. Tapaamme seuraavan kerran ehkä helmikuussa, ehkä olemme molemmat siihen mennessä jo sinut asian kanssa.

"...Ge mig en chans att drömma om ibland..." (Joakim Berg)

Duuniangstia

Helmetti ja permele sentään, kuinka mä edelleenkin vihaan sunnuntaipäiviä. Mulla on tosi veemäinen työviikko edessä, kuusi päivää, iltoja ja hemmetin sunnuntaivuoroa ja kaikkea. Mä olen niin kyllästynyt mun duuniin, että oksat pois.

Mä olen tuijottanut telkkaria, lukenut kirjaa, vilkuillut kelloa. Että kuinka monta tuntia on vielä vapaata. Kuinka tässä näin kävi? Milloin se uskomattoman upea työkaveriporukka lakkasi vaikuttamasta? Ei riittänyt enää? Löydänkö mä ikinä sellaista työtä, joka kiinnostaisi itsenään, siis työnä? Nykyinen ei kiinnosta pätkääkään. Mulla tulee noin viikon kuluttua vuosi täyteen tuota työtä. Mua houkuttelee kestää ensi kesään asti, silloin mulla on täysi viiden viikon kesäloma. Sen jälkeen voiskin häipyä hippulat vinkuen koko paikasta. Toisaalta musta tuntuu, että mä en mitenkään jaksa ensi kesään asti, sehän on ikuisuus.

Mun ei tarvitse kuin ajatella hetki tota duunia, ja mun selkä valahtaa jo kyyryyn, pää painuu, niskaa alkaa vihloa ja päätä särkeä.

Tekee mieli mennä nukkumaan.

Kirjako vaiko elokuva, kas siinä pulma.

Onpa ollut hiljaisin ja aikaansaavin lauantai miesmuistiin. Kämppä näyttää vieläkin hävityksen kauhistukselta, mutta jotain olen sentään saanut aikaan.

Nyt istun tässä suihkun jäljiltä vielä pyyhe päässä, paljon lämpimiä vaatteita päällä ja mietin, että nauttisinko kirjaa vai elokuvaa kahvin kanssa. Isot on murheet.

Levysoittimessa on tänään pyörinyt kummallinen yhdistelmä aggressiivista raivorokkia, haikeaa ikävöintimeininkiä sekä uhmakasta ruotsalaista.

Paljon pitäis sanoa, mitään ei tule ulos. Lienee siis elokuvan paikka, kahvin kera. Katsotaan, josko huomenna pystyisin jotain jopa kirjoittamaan.

Taksi!

Olipa helvetillinen päivä töissä tänään. Hyvänen aika, miten mä vihaan sitä joskus, työtäni. Kahdeksan tuntia paskaa niskaan. Pitäis etsiä uusi duuni. Onks kellään ehdottaa jotain siistiä sisätyötä, missä ei tarvis puhua kenenkään kanssa?

Töitten jälkeen kävin kantapaikassa yhdellä oluella. Tulin kotiin, söin ja olen katsonut leffan. Yömies tekstailee, on ikävä sen syliin. Mutta en lähde sitä tapaamaan, yritän pysytellä tiukkana tässä. (Ei uskois miten vaikeaa se on! Iso osa minusta haluais vain tekstata "okei!" takaisin, hypätä farkkuihin ja karauttaa sen luokse taksilla.) En mä oikein osaa selittää itsellenikään kovin vakuuttavasti miksi en voi sitä tavata. Kyllä kai se liittyy siihen satuttamisen ja menettämisen pelkoon.

Mä olin ihan valmis menemään nukkumaan tuossa tunti sitten, mutta Yömiehen viestit saivat mut jotenkin sähköistymään. Nyt istun tässä täysin umpihereillä ja levottomana. Hittohemmetti.

Yritän väsyttää itseni lukeamalla tylsää kirjaa. Mahtavaa. Vai pitäiskö mun vain antaa periksi ja mennä?

Liian kylmä

On niin kylmä etten halua lähteä käyntiin. Vois mennä takaisin peiton alle ja pysyä siellä. Vaan ei, pakko mennä kahdeksaksi tunniksi hoitamaan virkaa. Sitten alkaakin onneksi vapaa viikonloppu. Kunpa osaisin pysyä kotona sitten, en lähtis minnekään viettelyksiin. Yömiestä en suostu tapaamaan, mutta kenties joku ystävistäni olisi olemassa tänä viikonloppuna.

Sormet on niin kohmeessa, että on vaikea kirjoittaa.

Onnistuin aamulla kompastumaan laukkuuni ja lyömään varpaani levylaatikkoon. Au.

Hyvää yötä, maailma

En aina oikein ymmärrä itseäni. Tänään kaiken piti olla ihan hyvin, mahtava keikka takana ja runsaasti lämpöä ihmisiltä, vapaapäivä ja kaikkea. Silti olen itkeä pirauttanut muutamaan otteeseen ja vajonnut masennuksen syviin aaltoihin. Lienen vain yliväsynyt, ja melkoisen stressaantunut.

Mä taidan suosiolla ns. pyhittää lepopäiväni ja yrittää vain nukkua. Josko huominen näyttäisi paremmalta.

Kiitos.

Olen kotiutunut. Oli täysin uskomaton ilta. Vedettiin keikka, kyykytin kansaa oikein urakalla. Tuntui todella hyvältä, pitkästä aikaa, soittaa oikeaa rockia oikean bändin kanssa. Ehkä mä lopetan noi trubaduurihommat ja soolovedot, bändin kanssa on niin paljon hauskempaa!

Yömies tuli paikalle. Se oli tokarivissä, taputti ja hihkui ja huusi. Tuijotti mua silmin suurin, kädet ylhäällä ja hymyssä suin.

Räntäkamaa ja kaikkea tuli taivaalta, kun lähdimme rumpalimme J:n kanssa kohti kaupunkia. Talvi. Apua.

On väsynyt olo ja samaan aikaan tosi hieno fiilis. Kai mun pitäis nukkumaan tästä könytä, mutta ei vain malta. Ehkä vetäydyn kynttilänvaloon, villapaita päällä ja -sukat jalassa, miettimään tätä kaikkea. Katilille tarkempaa raporttia huomenna, nyt vain lämmin halaus ja kiitos.

Pari sanaa illansuussa

Olipahan taas työvuoro. Hemmetin kiire, mutta selvittiinhän siitäkin. Olen ollut koko päivän tekemisissä aivan todella paskamaisten ihmisten kanssa, joten toivottavasti saan edes täällä, omassa blogissani olla tämän illan rauhassa sellaisilta.

Mä otin hetkeksi pois tuon mahdollisuuden kommentoida anonyyminä. Valitettavasti se sulkee myös sellaisia kommentoijia pois, joilta haluankin saada viestejä, joten avaan sen uudelleen.

On raskasta olla kiusattu. Mua kiusattiin koko kouluaika ja se jätti muhun elinikäset jäljet. Kiusaaminen herättää mussa halun alkaa kirkua, lyödä turpaan, paukuttaa päitä. Mä olen kuitenkin aivan liian fiksu sellaiseen. Mä tyydyn ignoroimaan täysin sellaset ihmiset, joilla ei tunnu olevan päässään lusikallistakaan aivoja. Aivojen lisäks puuttuu jotain muutakin noilta kiusaajilta: oma elämä.

Mä aion aloittaa alusta. Alusta siinä mielessä, että yritän olla raivostumatta, kun joku vatipää väistämättä eksyy mun tielleni taas.

Meitä on joka junaan.

Nyt riitti.

Ei vittu miten tää on perseestä tää blogimaailma. Kaikki helvetin nillittäjät ja provot iskee kimppuun kaverin kommenttilaatikossa. Miten jengille on niin saatanan vaikea tajuta, kun toiset vuodattaa vittu sydänvertaan nettiin, kun on pakko saada purkaa ajatuksia ja tunteita?!

Tänne vittu yksikin tollanen saatanan anonyymi poliisi ja mulla palaa käämit ihan totaalisesti.

Pelko

Jos mä täräyttäisin tähän ihan alkuun yksinkertaisen totuuden: mä en uskalla tavata sitä Yömiestä enää. Mä en halua hajottaa itseäni enää yhtään enempää. Mä tiedän, että se pitää musta paljon, mutta tiedän myös, ettei meistä voisi tulla onnellisia yhdessä.

Mun on pakko saada tätä masennustani kuriin edes vähän, ennen kuin mä voin edes haaveilla ihmissuhteesta. Kukaan ei kestäis mun kanssa nyt, mä olen liian säpäleinä. Ja kun mä inhoan itseäni niin kovasti, on mun mahdotonta uskoa, että joku muu voisi ajatella toisin.

On kylmä ja pimeää. Mä todella inhoan talvea, koska mua paleltaa aina. Pitäis olla perkele pilkkihaalarit kotonakin päällä.

Hassu yksityiskohta tässä päivässä: kolme ihmistä lähestyi mua tekstareilla / sähköpostilla kysyäkseen, että onko mua pyydetty Nightwishiin Tarjan tilalle. Huippua! Minä sitten nauruntyrskähdysten jälkeen asiallisesti vastaamaan, että ei ole ihan minun tyylistä musiikkia tuo oopperahevi...

Voisin mennä vaikka vaihteeksi nukkumaan. Se on nyt ainoa mikä kiinnostaa. Mä en tahdo olla hereillä, koska mun omat ajatukset pelottaa mua.

Vaikenen.

Yömies poistui juuri luotani. Vietimme siis jälleen yön yhdessä. Meillä oli hauskaa. Naurua, kosketuksia, höpötystä ja hihitystä, silitystä, paijausta, selkähierontaa, suudelmia, kaikkea.

Olen pienesti säpäleinä taas. Miten yksinäisyys nouseekin aina potenssiin sata, kun on jakanut hetken jonkun toisen kanssa? Teen sen silti vielä uudelleen, jos saan tilaisuuden.

Eilinen työpäivä oli kiva. Oli hiljaista, minä tein bo-hommia ja hihittelin omiani.

Vaikenen joksikin aikaa. On mietittävä asioita ja keskityttävä. Voikaa hyvin, erityisterveiset Poppylle: kiitos viestistäsi ja olen hengessä mukana!!!

Iltapäivätotuus

Yömiehen kanssa kaljalle. Vartin kuluttua.

Apua.

Aamutotuus

Yskimiseni kuulostaa keuhkovammaparantolan osastolta.

Tiedättekö te sen tunteen, kun on juuri nukahtamaisillaan ja sitten puhelin alkaa joko soida tai ilmoittaa ylipitkällä äännähtelyllä tekstarista? Kun ei pysty muuhun kuin epätoivoiseen valitukseen peiton alta ja mieli tekee viskata kyseinen laite seinään? Mulle kävi niin viime yönä, kaksi kertaa. Että "tule baariin" ja "missä oot, tule tänne".

Tänään mä menen töitten jälkeen joko Yömiehen kanssa kaljalle tai ystäväni J:n tyttöystävän synttäreille. Juuri nyt totuus on se, että tahtoisin tulla vain kotiin peiton alle jatkamaan ilkeästi keskeytyneitä uniani. Millainen lie totuus sitten, kun olen pääsemässä töistä, sitä en osaa ennustaa.

Kivaa lauantaita kaikille.

Ihan hanurista.

On aivan liian kylmä, että voisi kuvitellakaan tekevänsä mitään muuta kuin istuvansa villasukat jalassa viltin alla kirjaa lukemassa. Olen virallisesti avannut kylmyyskauden hankkimalla kynttilöitä. Säälittävä korvike lämmölle ja valolle, auringolle.

Huomenna töihin. Sain juuri viestin Santerilta, houkutteli kaljalle, kuinkas muuten, juuri silloin, kun en voi lähteä.

Olenko minä koskaan tilittänyt, kuinka paljon rakastan kaiuttimiani? Nyt tilitän. Omistan aivan helvetin upeat kaiuttimet. Ne ovat kaksikymmentä vuotta vanhat Pioneerit. Iästään huolimatta niiden ulos luovuttama soundi on täydellinen, keskitaajuudet soivat, basso tärisyttää jalkoja, juuri niin kuin pitääkin, pehmeänä ja sointuvana. En vaihtais. Nyt kuuntelen Weeping Willowsia ja mietin joko voi mennä nukkumaan. En tiedä mitä kello on, kaikki kelloni ovat joko pysähtyneet tai väärässä ajassa. Taidan jättää kellonajan omaan arvoonsa ja tehdä niin kuin oikealta tuntuu.

Löysin Laskurin viittaajista kumman linkin, jonka kautta blogiini pamahdetaan päivittäin. Sivuston nimi on Alvari.info ja se kertoo olevansa "työelämän keskustelufoorumi, mielipiteenvaihtokanava työpaikan arkeen". Sivustolla luvataan linkkejä muille työelämän keskusteluareenoille ja työelämää käsitteleviin nettipäiväkirjoihin. Linkkilistalla sitten komeilee tämmöinen otsikko: "Myyjä Supermarketissa". Joo-o. Kannattaisikohan lukea blogia ensin vähän matkaa ja päätellä sitten, että onko blogini työelämää käsittelevä nettipäiväkirja ja olenko ammatiltani myyjä ja olenko töissä kaupassa/supermarketissa? Minä vastaisin noihin kaikkiin notta ei. Ja kuinka ollakaan, yritykseni löytää jokin palautelomake tahi muu vastaava yhteystieto, oli täysin turha, sellaista ei löytynyt. (Löysin minä yhden ylläpitäjän tms. sähköpostiosoitteen, johon sitten laitoin meiliä ja pyysin poistamaan linkin.)

Pesukone linkoaa voimallisesti tuossa metrin päässä. Ei oikein jaksa keskittyä eikä mulla ole asiaakaan. Elämäni on ihan hanurista.

Tunnelissa

Se, että on puhekiellossa, on näemmä vaikuttanut ihan tuonne sanojen syntysijoille saakka. Ei tahdo mitään tulla ulos tekstinäkään. Olen miettinyt bloggaustaukoa ja lopettamista ja jatkamista ja kaikkea. Kirjoitetussa sanassa väärinymmärrysten määrä on niin suuri, suurempi kuin jos tavattais ja jotain oikeasti juteltais.

Mä en halua, että kukaan tappaa sen perhosen mun sisältä. Blogeissa liikkuu paljon kansaa, jotka sanoo niin vahvasti, vaikka ei todellista tilannetta tiedä. Niin ne perhoset kuolee, ne tyrmätään Suuremmalla Totuudella, joka sylkäistään päälle ja jatketaan matkaa taas seuraavaan.

Mä tarvitsen vähän valoa. Olen niin pimeässä tunnelissa, etten näe edes omia käsiäni. Sen päätä ei näy, se jatkuu, on jatkunut jo vuosia. Mä tarvitsen ystävää, joka on lihaa ja verta, sellainen, jota voi koskettaa.

Mä en tiedä mitä teen. En tiedä myöskään mitä haluan. Olen hirvittävän ahdistunut juuri nyt.

Kahvitauko

Eilenkös minä vasta tilitin sitä kälätyskaipuuta. No kuulkaa, nyt minä olen sitten puhekiellossa. Lääkärin määräämässä sellaisessa.

Kumma homma noitten lääkäreitten kanssa. Tämäkin innostui hymisemään jotain äänihuulten tulehduksesta ja tulehtuneesta korvasta ja tarjosi sitten hoitomuodoksi höyryhengitystä korvalle.

Äänihuulten tulehdus on veemäinen juttu, minä kun olen kuitenkin siis nimenomaan laulaja. Toivottavasti hoituu kerralla eikä jää krooniseen kierteeseen.

Kommenttilaatikossani on kerrottu, että aina on elämässä joku, jolle voisi kaikki arimmatkin asiat jutella. Mä rohkenen olla eri mieltä asiasta, sillä en ainakaan omasta elämästäni keksi ketään, vaikka olen miettinyt pääni puhki. Mutta ehkä kommentoijani keksivät, tuntuvat olevan sen verran kekseliästä porukkaa.

Kahvia kohta tarjolla. Mmm.

Kälätyskaipuu ja kaktus

James Dean -boksini on tullut. Kolmen leffansa lisäksi tuntikausia dokumentteja, ensi-iltakuvauksia, koekuvauksia. Muistatteko te sen kohtauksen Eedenistä itään -leffassa, jossa Deanin hahmo Cal antaa isälleen syntymäpäivälahjaksi kovalla riskillä ja työllä tienaamansa rahat. Isä ei halua ottaa niitä vastaan ja hylkää poikansa rakkaudenosoituksen. Cal romahtaa, ripustautuu isänsä kaulaan, itkee ja vaikeroi. Isä työntää poikansa pois halaamatta tätä takaisin. Cal lähtee uikuttaen ovesta ulos. Mä olen aina elänyt hirveän vahvasti tunteella mukana siinä kohtauksessa, samaistunut siihen Calin hahmoon. Myös Nuori kapinallinen sisältää noita kohtauksia, tietenkin, joihin olen voimakkaasti samaistunut. Rakastan niitä leffoja, ja nyt mulla on ne omana! Jipii.

Mulla on 38,2 astetta kuumetta ja ääneni on mennyt. Nielussani asuu kaktus tahi siili.

Pitäisi purkaa tuo Yömiehen juttu kokonaisuudessaan jollekin. En ole kertonut täällä kaikkea, enkä voikaan. Tällaisina hetkinä harmittaa, että ei ole ketään kelle puhua. Pitäisi saada tilittää, kälättää, analysoida ja purkaa.

Huokaus. On tyydyttävä tähän, hentoon kaipuuseen.

Järkiintyminen

Syön jäätelöä, koska kurkkuun koskee. Paleltaa ihan pirusti, mutta oikeasti kipeään kurkkuun auttaa vain ja ainoastaan laktoositon minttusuklaajäätelö.

Yritän tässä järkiintyä. Se on kovaa hommaa, järkiintyminen. Tolkutan itselleni, että olisi unohdettava Yömies. Se on nuori, se on hyvännäköinen, se on fiksu, se on verbaalisesti lahjakas ja sillä on mainio huumorintaju. Se tajuaa musiikkia ja sillä on korviahivelevän kaunis puheääni. (Näettekös miten hyvin tää unohtaminen etenee tässä?!) Se ei siis mitenkään voi olla oikeasti kiinnostunut seurastani. Unohdan siis ja menen eteenpäin. Joopa joo. Näitä jorinoita.

Mut joo. Kyllä tämä tästä.

Kiireinen päivä duunissa, mitäs muuta. Mä olen useasti ollut sitä mieltä, että pitäisi järjestää älykkyystesti niille, jotka haluaa meidän firman asiakkaiksi. Tänään tuli taas niin tajuttoman typeriä keissejä eteen, ettei tiennyt itkiskö vai nauraisko. Että jos ihminen ei tiedä, minkälaisen sähköpostiosoitteen hän on luonut itselleen, ja sitten valittaa kun meili ei toimi. Voi hyvänen aika sentään.

Tilaamani James Dean -boksi odottaa noutajaansa Hakaniemen postissa. Huomenna minä sen haen ja sitten onkin nyyhkymateriaalia talven pimeisiin iltoihin. (Aivan niin kuin minä nyt tarvitsisin jotain materiaalia nyyhkimiseen, permele sentään.)

Myrskyn edellä

Sunnuntai. Miten minä inhoankaan sunnuntaipäiviä.

Firmabänditreenit, ne järjestyksessään toiset ja viimeiset, menivät ihan hyvin. Biisien lopetukset on veemäisiä sovitettavia. Nyt kävi niin, että biisit loppuvat, jos loppuvat. Ohhoi. Mitäköhän tästäkin taas tulee... No toisaalta, hauskaa meillä tulee varmasti olemaan, se on selvää.

Olen niiskuttanut perjantaiyöstä saakka. Sinä yönä taisi olla pakkasta. Silloin en tuntenut kylmää, kun Yömiehen kanssa erotessa halasin ja suutelin, mutta ilmeisesti siellä oli melkoisen kylmä. Ainakin mulla on nyt nuha ja kurkku karheana.

Olisi mentävä suihkuun ja nukkumaan pikkuhiljaa. Mulla alkaa huomenna kuuden päivän työviikko, miten ihmeessä niitä jaksaa?! Olen jo valmiiksi aivan uuvukkeissa ja surumielinen. Homma ei ainakaan parane viikon edetessä.

Vielä perjantaista (kylläpä siitä riittää juttua!)

On kummallista, miten Yömies saa minut tuntemaan itseni naiseksi jälleen. Jopa kauniiksi. Hänellä on tapana kosketella kasvojani, silittää poskia ja ohimoita, antaa käden edetä hitaasti hiuksia pitkin selkään. Me tanssimme yöllä, hän piti minua lähellään ja minä olin hetken ajan joku ihan muu. Minä en haluaisi ihastua häneen yhtään, mutta turha on taistella tunnetta vastaan. Hän koskettaa minua kuin olisin jotakin ihmeellistä, kuin olisin hänelle arvokas. Hän ei koskaan kosketa minua tunkeilevasti, ei, vaan hellästi ja herkästi ja ihmetellen. Minä huomasin tungoksessa naurun ja metelin keskellä, kuinka hänen silmänsä kiinnittyivät kasvoihini eivätkä väistyneet koko iltana.

Hämmentyneitä tunteita on pieni pääni tulvillaan.

Mutta sananen myös duuniporukasta. Me vietimme iltaa Espoossa, meillä oli siellä varattuna saunakabinetti. Pelasimme pokeria, eräs meistä on ollut jakajana kasinolla ja hän opetti meille pokerin jaloa taitoa. Söimme hyvää ruokaa, minä join maltillisesti enkä tullut mitenkään erikoisen herkästi humalaan, joten pelkoni oli siltä osin onneksi turha. Muutamat tulivat humalaan, mutta kaikilla tuntui olevan todella hauskaa. Halailimme toisiamme ja totesimme moneen kertaan, että meillä on maailman parhaat työkaverit. Ninskin kanssa oli mahtavaa jutella pitkästä aikaa kunnolla. Andy hieroi hartioitani ja se tuntui tosi hyvältä. Uusi esimiehemme JS on huikea tyyppi. Puolen yön jälkeen matkustimme tilataksilla keskustaan. Pikku-Iggarista päädyimme Manalaan. Olin kotona viiden maissa, tänään varmaan uni maittaa!

Ninski katsoi vierestä, kun Yömies ja minä kohtasimme. Hän uskoutui myöhemmin mulle: "Miehen katseesta paistaa kilometrin päähän silkka rakkaus sinua kohtaan, teissä on uskomatonta rauhaa ja lämpöä, kun olette lähekkäin."

Pitänee järjestellä päätä tämä päivä. Aikamoisessa epäjärjestyksessä se tuommoisten kommenttien jälkeen onkin!

(Kaipaavat terveiseni lähetän Poppylle ja Vaniljasuklaalle, toivottavasti tavataan pian, vaikka eilen ei onnistuttukaan!)

Onko yö vai päivä...

Olipa mainio ilta ja yö. En juonut liikaa, olin aika skarppina. Kuten huomaatte päivityksen kellonajasta: meni myöhään.

Kohtasin sen miehen, jonka vieressä nukuin jokin aika sitten. Hän otti minusta kiinni, silitti hiuksiani, suuteli ja halasi lujasti. Apua. Ettei nyt vain olisi käymässä niin, että kaipaamme toisiamme. Minä ainakin koin tähdenlentoja ja muuta kummallista hänen painaessaan minut itseään vasten.

En tiedä miten tästä selviää taas, tunteesta.

Paleltaa niin kovasti, että on pakko mennä peiton alle. Huomiseen!

Pimeää huomenta

Että osaa olla pimeää aamuisin. Nukuin sikeästi (som en stock) ja olisin mieluusti vielä jatkanut uniani herätyskännykän ininän jälkeenkin. Tutuu ihan talvelta. Brr.

Vaan ei. Töihin on mentävä ja sieltä suoraan illanviettoon. Tähän sorvin ääreen palailen luultavasti vasta huomenna. Ellen sitten yöllä ala harrastaa jonkin sorttista tilitystä. (Toivottavasti en.)

Mukavaa perjantaita kaikille.

Torstain totaaliväsymys

Miten ihminen voi olla näin väsynyt? En tajua. Olen ihan valmista kamaa nukkumaan. Kellokin lienee jo jotain puoli seitsemän...

Halauksia töissä. Iii. On, läheisyydenkaipuu, on. Ei miehen, mutta ihmisen. Juuri halipula. Onneksi on noita frendejä, joilla on sama tunne. Ninskin kanssa varmaan kahdeksantoista halausta vaihdettiin tänään. Esimiehet aina hymyilee meille, kun aamuisin töihin tullessa ja lähtiessä vähintään halataan. Kateellisia vain lienevät!

Mulla on tänään parempi olo. Ei ole oksettanut kuin aamupäivällä vähän aikaa. Huimauksetkin iskivät vasta kotona, lienee väsymyksellä osansa asiaan. Muutenkin tunnen orastavaa toiveikkuutta. Josko jonain vuonna olisi jo paremmin?

Huominen illanvietto jännittää alkoholipoliittisista syistä. Mä olen tottunut kiskomaan viinaa aika rankasti, motolla "kun juodaan, juodaan kunnolla". Nyt en ole kuitenkaan lääkityksen aikana juonut ja mulla on menneisyydestä kamalia kokemuksia lääke + viina -yhdistelmästä. Pystynkö pitämään varani? En. Todennäköisesti vedän aimo lärvit ja kärsin kamalat jälkiseuraukset morkkiksineen kaikkineen. Olisiko parempi jäädä kotiin? Ei. On aika päästä vähän tuulettumaan, huuhtoa päätä ankeista ajatuksista.

Mä olen nyt liian väsynyt kirjoittaakseni. Kuppi kahvia, kirjaa, sitten suihkuun ja nukkumaan. Sounds like a plan, doesn't it?

Perjantai jo mielessä

Kävinpä vaihteeksi töissä. Sisukkaasti puskin koko vuoron, vaikka vatsassa kiersi ja kaksi kertaa sain nielaista oksennuksen takaisin. Uutena oireena mulla on ns. heittohuimaus. Mahtavaa.

Pitäisköhän mun perua ne perjantain bileet omalta osaltani? Tekee nimittäin mieli juoda viinaa ja tässä kondiksessa ei kai pitäisi. Ois helpompaa pysyä vesiselvänä kun tulis vain töistä suoraan kotiin. Toisaalta mulle tekis hyvää mennä vähän ulos ihmisten ilmoille. Tarkoitus on siis viettää iltaa jossain Espoossa, on vuokrattu joku saunakabinettihomma, siellä firman tarjoamaa ruokaa ja juomaa, pelaamme pelejä ja turisemme. Ei kuulosta ollenkaan pahalta! (Juuri kun kirjoitin äskeisen, sain tekstarin Poppy-murulta, kyselee perjantain menoista... telepatiaa?)

Sunnuntaina on sitten järjestyksessään toiset firmabänditreenit. Enempää ei kai ehditäkään. Kunpa saisin itseäni vähän kasaan ennen sitä keikkaa. Kaksi viikkoa enää aikaa.

Päivää.

Biponan lanseeraama deletointihäiriö iski ja poistin tuon edellisen postauksen. Väärinymmärrysten ja vittuilun määrä oli niin suuri.

Minkä takia lehti-imurit pitää käynnistää niin julmetun aikaisin aamulla? Kuuluvatko niiden käyttäjät samaan ammattiliittoon katuporatyyppien kanssa? Kauhulla jo odotan lumiaurojen iskuja.

Meteliä. Maailmassa on niin suunnaton määrä meteliä.

Hyvää keskiviikkopäivää kaikille.

Hajuja

Hajumuisti on ihmisen voimakkain aistimuisti, niin sanotaan. Mulla ei ole siitä epäilystäkään. Joka kerta, kun joku lääkäri paasaa mulle tupakoinnin lopettamisen autuaallisista vaikutuksista, hän mainitsee takuulla myös hajuaistin parantumisen. Siinä kohtaa minä alan useimmiten kirkua. Että jos vielä tarkemmalla hajuaistilla siunattais, niin narun kaulaani vetäisin.

Kävin tuossa olosuhteiden pakosta kaupassa. Siellä oli menossa tyypillinen kalliolainen hässäkkä. Vartija talutti kassalle miestä, joka oli piipahtanut eineshyllylle ja syönyt nälkäänsä roiskeläppäpitsoja ja maksalaatikkoa. Siis söi siinä hyllyn äärellä, vaikka aikomustakaan maksaa ostoksiaan. (Mitä ostoksia, eihän hän siis ostanut mitään!) Erehdyin sitten siinä kohdallaan hengittämään sisäänpäin.

Voi hyvänen aika sentään. Sääliksihän noita asunnottomia narkkidensoja käy, mutta se haju...! Kun ei ole ainakaan puoleen vuoteen käyty suihkussa, mutta Aholaidassa (RIP) on käyty pari kertaa suihkuttelemassa testereistä hajuja vaatteisiin.

* * *

Minulla on rapiat kymmenen vuotta nuorempi serkkupoika, jonka kummitäti äitini oli. Emme koskaan oikeastaan puhuneet äitini kuolemasta, poitsu oli tuolloin sen ikäinen, että ei puhunut varsinaisesti mistään. Vuosia äidin kuoleman jälkeen poika sitten avautui mulle kerran pienessä maistissa. Oli ollut ruokaostoksilla isossa tavaratalossa ja ohi oli kävellyt nainen, joka käytti äitini ns. tavaramerkkihajuvettä. Kertoi juosseensa itkien pois kaupasta, kun oli tajunnut ettei se ole Helena, se ei enää koskaan tule olemaan Helena.

(Mulla on tallella äidin viimeiseksi jäänyt vajaa parfyymipullo. Onhan se toki jo laimennut ja muuttunut, mutta minä ruiskautan sitä joskus ilmaan eteisessä, ihan vain koska kaipaan niin paljon.)

Taas!

Mä en voi uskoa tätä todeksi. Mä menin aamulla klo 7.30 töihin, mua koski vatsaan aika kovin. En juuri muuta ehtinyt kuin istahtaa ja vastata pariin meiliin, kun oli pakko lähteä kotiin. Vatsaa kouristi oikein kunnolla. Oksensin heti kotiin päästyäni.

Miksei mun kroppa kestä? Voiko syynä olla noi lääkkeet? Vai olenko mä vaan kerta kaikkiaan niin romuna?

Lämpöäkin on. Mä taidan vetää kohta peiton taas korville. Mä en jaksa olla koko ajan kipeä!

...

Mietin, ajattelen, muistelen, kuvittelen, uneksin, haaveilen.

Olen hirveän väsynyt. Taas ja aina vaan.

Kunpa sais nukkua muutaman päivän vielä. Vaan ei, huomenna se taas alkaa, mun arki. Mä menen aikaiseen aamuvuoroon, sillähän se viikko taas lähtee käyntiin.

Kunpa ois jo ohi. Kaikki tämä.

Otsikoton

Tiedättehän te, kun joskus ei tuo verbaalisuksi oikein luista.

Olen kuitenkin tänään saanut jotain aikaan. Olen tiskannut, pessyt pyykkiä, vaihtanut lakanat, imuroinut ja pyyhkinyt pölyjä. Siis minä. Rasti seinään.

Olisin tahtonut mennä kaljalle jonkun kanssa, mutta ei ollut ketään kenen kanssa lähteä. Istun siis kotona. Ruokaa en ole muistanut/jaksanut laittaa.

Mulla olisi tuossa kahdeksan dvd:n koskematon Tarantino-boksi, mutta eipä oikein innosta sekään. Pelaan Mahjongia ja yritän olla ajattelematta mitään. Ainakaan sitä kaljalle menoa.

Mun isä soitti. Mä en oikein osannut sanoa sille mitään. Mä olisin tahtonut kertoa mun lääkityksestä ja siitä, etten oikein tiedä pärjäänkö mä. Mä en kertonut, koska mä tiedän, ettei se halua kuulla. Ei sitä kiinnosta.

Mä kuuntelen levyjä. Mä yritän olla itkemättä.

Out of body experience

Mä olen ollut tän päivän ihan uskomattoman ulkona omasta päästäni. Olin iltavuorossa töissä ja vasta tuossa joskus kuuden jälkeen oli havaittavissa pienimuotoista ruumiiseensa palaamista. Se kuuluu asiaan, kun aloittaa uuden lääkityksen, mutta aika kamalaa oli yrittää tehdä töitä.

Noin muuten päivä meni ihan kivasti, duunikaverit taas kävi halailemassa, ilmeisesti sellasta hellyydenkaipuuta tässä syksyssä enemmänkin. Ei tosin minulla, mullahan oli onni nukkua sen yhden miehen sylissä tuossa jokin aika sitten, ehkä joskus ensi vuonna sitten seuraavaksi...

Ihanaa, viikonloppu ja vapaata. Tän illan vietän kirjan ääressä, huomenna yritän vähän siivota ja tehdä ruokaa. Jos laittaisi vihdoinkin sitä kaalilaatikkoa, jota olen jo monta kuukautta himoinnut.

Mä muuten ilmoittauduin sinne ensi perjantain bileisiin. Vähän kyllä arveluttaa. Meidän uudessa tiimissä on pari henkilöä, joiden kanssa en oikein jaksa tulla toimeen. Kaikki tuollainen aina korostuu, kun ottaa pari olutta. Toisaalta on siellä kyllä enemmistö aivan fantastista porukkaa, että eiköhän se balanssi löydy. Ninskin kanssa ajateltiin pitkästä aikaa istua ja jutella.

Päivän biisi: the Ark / Let your body decide

Mun lista

Tänään mulla ei taas ole oikein mitään sanottavaa. Mä nukuin viime yönä ja aion tehdä saman ensi yönäkin. Nukahtamislääke siis toimi todella hyvin. Harmi, että mun toleranssi nousee hirveän nopeasti.

Mä lupasin Katalle, että kirjoitan vähän musiikista. En mä osaa nyt siitäkään sanoa mitään. Mutta mä tein listan. Lukekaa sitä.

Tässä muutamia artisteja ja bändejä, jotka ovat mulle tavalla tai toisella tärkeitä:

the Ark
the Beatles
Babitzin, Muska
Black Sabbath
Bo Kaspers Orkester
Bowie, David
Cave, Nick
Chapman, Tracy
the Clash
the Cure
Don Huonot
Eminem
Faith No More
Franklin, Aretha
H C Andersen
Hagen, Nina
Hanoi Rocks
Hassisen Kone
von Hertzen Brothers
Holiday, Billie
Holly, Buddy
Hundred Million Martians
Joplin, Janis
Kadotetut
Keba
Kent
Kingston Wall
Kumikameli
Lama
Limonadi Elohopea
the Lords of the New Church
Mana Mana
Mellakka
Miljoona, Pelle
Morrisette, Alanis
Musta Paraati
New Model Army
Nina Rochelle
Paleface
Piaf, Edith
Quatro, Suzi
Sex Pistols
Sielun Veljet
Stenfors, Jan
Stray Cats
System Of a Down
Sweatmaster
Tervomaa, Jonna
Tikaram, Tanita
TV-Resistori
Vega, Suzanne
Weeping Willows
Zappa, Frank

Kyllä, mulla on omituinen musiikkimaku.

Vilukissaa väsyttää

Aamulla kun seiskan jälkeen lähti töihin tuntui ja tuoksui talvelle. Sikäli mikäli joku ei sitä vielä tiedä, mä ja talvi ei oikein tulla toimeen. Mua paleltaa aina, kun on alle +25 astetta lämmintä (eli tommoset 11 kuukautta vuodesta mä olen umpijäässä). Mä mietin, että missä vaiheessa voi laittaa sukkahousut jalkaan olematta naurettava. Mä olin pukeutunut paitaan, neulehuppariin, farkkuihin, nahkatakkiin ja huiviin. Kotiin lähtiessä ne tamineet tuntui vähän liioittelulta siinä vaiheessa kun bongasin ratikkapysäkillä tyypin t-paidassa...

Työpäivä meni melkein tuskailematta. Viimeiset kaksi tuntia istuin tiimin palaverissa, ekassa sellaisessa uuden vetäjän kanssa. Oli mukavaa, paljon asiaa huumorilla höystettynä. Ensi viikon perjantaina on tiimin istujaiset, pelataan pokeria, halukkaat voi saunoa, firma tarjoaa safkat ja juotavat. En tiedä huvittaako minua lähteä. Sitovat ilmoittautumiset pitäis antaa perjantaina. Mistä sitä voi tietää, jaksaako silloin ihmisiä ja seuraa?

Mä en ole ihan varma mikä päivä tänään on.

Mä kävin siellä apteekissa, mä höyläsin ne lääkkeet. Toivottavasti ne alkaa pikkuhiljaa parin viikon sisällä helpottaa mun oloa.

Olen kauhean väsynyt juuri nyt. Mä mietin, että menisin suihkuun ja ottaisin sit lääkettä ja alkaisin jo odotella unta. Mä toivoisin, etten näkis unia, saisin vain levätä. Viime yönä sen parin tunnin unen aikana mä seikkailin vaikka missä ja tein työtä koko ajan. On rankkaa herätä siihen tosiasiaan, että on mentävä töihin vaikka on koko yönkin paiskinut hommia.

Mä sain eilen Menneisyyden mieheltä sähköpostia. Eka yhteydenotto sitten kesäkuun tapaamisen. Muistaakseni. Tuli ikävä sen ratkiriemukasta seuraa. Kunpa pääsisin kanssaan nauramaan ja höpöttämään taas. Kaveripohjalta, sitä mä olen vailla. Huoletonta hihitystä.

Myyty!

Heilutin tuossa tukkaani puoli tuntia. Kyllä se on kuulkaa niin, että kuulokkeet päässä kova rokki pelastaa aika monesta ojasta. Olen täysin myynyt sieluni System Of a Downille. (Tuo oli selkeästi liioittelua, sieluni olen myynyt varmaan parille sadalle muullekin bändille!)

Saimme tänään uudet työvuorolistat ja mulle ja Firmarock-kitaristille oli upeasti laitettu keikkamme jälkeinen päivä vapaaksi. Voimme siis rauhaisin mielin nauttia keikan jälkimainingeista vaikka aamuun saakka.

Tyhjä ruutu

Tuijotan tyhjää ruutua. En saa sanoja tulemaan. Päässä pyörii miljoona ajatusta, mutta yksikään ei johda mihinkään eikä halua tulla ulos. Työpäivän kiireen keskellä kaipasin yhtäkkiä valtavasti kaikkea ja en mitään. Kaipaan kuolleita rakkaitani, äitiä ja miestä. Kaipaan paikkoja, joissa en ole koskaan ollut, poispääsyä tästä.

Kämppä on hävityksen kauhistus, ikkunarempan jäljiltä maalinhajuinen sellainen. En jaksa tänään, en kykene, vaikka pitäisi. Tuijotan vain tätä tyhjää ruutua.

Päätin käydä höyläämässä ne lääkkeet huomenna. Ei sillä ole enää väliä, että rahaa ei ole. Pelastusrengas, sitä minä tarvitsen keskellä tätä mustaa merta.

Sekavia tunteita

Olen hämmentynyt. Kävin siis lääkärissä aamulla. Ja mikä lääkäri!! En ole koskaan yllättynyt noin positiivisesti. Antoi minun itkeä, jutteli rauhallisesti, kyseli paljon ja kertoi vielä enemmän. Antoi reseptit nukahtamislääkkeeseen ja mielialalääkkeeseen. (En tosin pysty lääkkeitä hakemaan kuin vasta tilipäivänä.) Hän antoi mulle ohjeita ja neuvoja myös jatkohoidon suhteen ja toivoi, että menen käymään hänen luonaan kuukauden-parin kuluttua, jotta hän voi tarkistaa lääkkeiden annostukset ja vointini. Oi, mikä ihana kokemus!

Menin sitten aika herkillä töihin, mutta päivä sujui ihan kohtalaisesti kumminkin. Itkin vain kerran vessassa pikkuisen.

Mutta sitten: luin sähköpostini. Poppy! Tuo rakas suloinen ystävä oli lähettänyt mulle meiliin tervehdyksen Tukholmasta, kuvan muodossa. Tulin tosi iloiseksi, tajusin, että maailmassa on aika hienoja asioita sentään, ja ihmisiä. Kiitos, Poppy-muru, olet ihana.

Nyt alan olla taas niin väsynyt, että itkettää. Mutta onneksi olen kotona, voin valuttaa ihan vapaasti. Lämmitän eilisen ruoan jämät (nam!) ja yritän rauhoittua. Lämpimät kiitokset Biponalle ja muille, jotka ovat olleet hengessä mukana. Lähetän teille kaikille lujan halauksen.

Helvetti, yöllä

Enpä olisi uskonut: sain terveysasemalta ajan jo täksi päiväksi. Samalle kellonlyömälle kuin alkaisi työvuoro. Soitin töihin ja sanoin tulevani, mutta myöhässä. Nyt jännittää. En ole puhunut kenellekään ns. ammattilaiselle masennuksestani koskaan vapaaehtoisesti.

Viime yö oli helvettiä. Nukuin vartin, heräsin, valvoin tunnin ja nukahdin taas vartiksi. Selkää särki ja vitutti, kun oli itkettävän väsynyt, mutta ei saanut kunnon unta. Kuin olisi mennyt suoraan helvettiin, kulkematta lähtöruudun kautta.

Toivon, että saan lääkärissä suuni auki. Etten istu vain mykkänä tai vaihtoehtoisesti ala taas vähätellä, että kyllä tämä tästä, ei minulla mitään.

Ei kipinää sunnuntaisin

Viime yönä neljän maissa Blogger oli nurin, minun onnekseni. Olisin kirjoittanut nimittäin kännipostauksen.

Eilen päivällä tapasin ystäväni J:n. Kävimme parilla oluella, J:n tyttöystävä liittyi myös seuraamme. Suunnittelimme ruokabileitä heidän kotonaan, ruokabileet ovat mukavia. Minä laitan siis ruokaa ja muut tarjoavat juomat. Tämän toteutamme tässä syksyn / alkavan talven aikana.

Illalla Jaska tuli luokseni. Joimme olutta ja kuuntelimme levyjä. Juttelimme. Myös masennuksestani. Jaska kannusti minua menemään lääkäriin, hän oli aidosti tuon ajatuksen takana. Kertoi myös olleensa jo huolissaan, milloin minä itse tajuaisin tarvitsevani ulkopuolista apua.

Jossain vaiheessa lähdimme sitten kohti Kipinä-ravintolaa Kaisaniemessä, siellä tapasimme muutamia Jaskan ystäviä. Kävelimme pilkun jälkeen kohti Kalliota. Poikkesimme Hakaniemen Chilliin syömään ja juttelemaan ja juomaan jaffaa. Siellä bongasin myös kaksi tunnettua bloggaajaa! Suloisia olivat.

Olen iloinen, että sain tavata Jaskaa pitkästä aikaa. Keskusteleminen avasi omaa päätä, jotakin solmua siellä.

Selkää särkee taas aika tolkuttomasti. Taidanpa huuhtaista parit särkylääkkeet. Sunnuntait ovat kamalia.

Starttimoottori rikki

Heräsin kahdeksalta ikkunaäijän saapumiseen. Hän koputteli ja hakkasi vaihteeksi naapureiden ikkunoita oikein urakalla. Mahtaa olla nasta duuni, saa herätellä ihmisiä ja olla kiukkuinen, kun joku ei ole jättänyt ikkunaansa juuri siihen oikeaan, tiettyyn kulmaan auki.

Siis, heräämisen pointti mun kohdallani on kuitenkin se, että mä olen nukkunut! Huikeat kuusi tuntia, joka on enemmän kuin pitkään aikaan. On aika nuutunut olo silti, kenties tämä tästä helpottaa jossain vaiheessa päivää.

Tänään tapaan pitkästä aikaa Jaskan. On saanut yllättävän poikamieslauantai-illan lahjaksi vaimoltaan. Mukavaa, me ei ollakaan pitkään aikaan saatu istua naamakkain oikein ajan kanssa.

Ennen sitä mun pitäis saada pestyä koneellinen pyykkiä ja kaivettua vihdoinkin imuri esiin kätköistään. Miten mä inhoankaan imuroimista. Sitten on kyllä aina tosi tyytyväinen olo, kun on saanut sen tehtyä. Paradoksaalista.

Mun pitäisi saada jostain halvalla Casio. Tai jokin muu ihan alkeellinen, tavallinen parin kolmen oktaavin koskettimisto. Olisi helpompi tehdä biisejä. Nyt mulla ei ole edes kitaraa, basso vain. Bassolla säveltäminen kyllä onnistuu, mutta olisi huomattavasti helpompaa ja mulle luontevampaa tehdä se koskettimistolla. Eli jos jollakulla on nurkissaan ylimääräinen Casio, tarjotkaa!

Joisinkohan vielä pannullisen kahvia. Yritän lähteä käyntiin, jotta saisin sen hemmetin imurin esiin... Onkohan mun starttimoottori rikki.