Duuniangstia

Helmetti ja permele sentään, kuinka mä edelleenkin vihaan sunnuntaipäiviä. Mulla on tosi veemäinen työviikko edessä, kuusi päivää, iltoja ja hemmetin sunnuntaivuoroa ja kaikkea. Mä olen niin kyllästynyt mun duuniin, että oksat pois.

Mä olen tuijottanut telkkaria, lukenut kirjaa, vilkuillut kelloa. Että kuinka monta tuntia on vielä vapaata. Kuinka tässä näin kävi? Milloin se uskomattoman upea työkaveriporukka lakkasi vaikuttamasta? Ei riittänyt enää? Löydänkö mä ikinä sellaista työtä, joka kiinnostaisi itsenään, siis työnä? Nykyinen ei kiinnosta pätkääkään. Mulla tulee noin viikon kuluttua vuosi täyteen tuota työtä. Mua houkuttelee kestää ensi kesään asti, silloin mulla on täysi viiden viikon kesäloma. Sen jälkeen voiskin häipyä hippulat vinkuen koko paikasta. Toisaalta musta tuntuu, että mä en mitenkään jaksa ensi kesään asti, sehän on ikuisuus.

Mun ei tarvitse kuin ajatella hetki tota duunia, ja mun selkä valahtaa jo kyyryyn, pää painuu, niskaa alkaa vihloa ja päätä särkeä.

Tekee mieli mennä nukkumaan.