Ne pienet ilot

Kiitos, Herkku, aivan ihanasta postikortista! Iloinen yllätys! Hymyä päivään!

Vaatteet on mun aatteet

Minella haastoi mut siihen samaan saakelin vaatemeemiin, johon olen jo kertaalleen vastannut. Uskokaa nyt, ei tää tästä muuksi muutu: mustat alusvatteet, musta trikoopaita, musta villapaita, mustat housut ja mustat sukat.

Ei tarvittu kuin yksi työpäivä, niin johan alkoi koko loma tuntua ihan vain unelta. Mieskin ihmetteli sitä eilen: oltiinko me todella siellä Turussa? Tuntuu niin absurdin kaukaiselta jo. Ja näinhän se menee, arki syö pienet ihmeet melkoisen nopeasti.Onneksi uusia ihmeitä on tulossa, kaikenlaista odotettavissa. Toivottavasti ainakin, mä en vielä luota tähän ns. suhteeseen niin paljon, että uskaltaisin kovin pitkälle kurkottaa. Päivä kerrallaan, mut hyvältä tuntuu nyt.

Harmittaa, kun ei ehdi tehdä kotona mitään järkevää. Ehkä viikonloppuna?

Arki, apua.

Ei rankemmin vois työputki alkaa kuin kolmella peräkkäisellä iltavuorolla. Voi jumalauta.

Mies ja sen meilit pelasti mun päivän.

Ahdistaa.

Jotain aivan muuta

Tää viikonloppu oli sellainen, jonka mä tahtoisin voida tallettaa jotenkin, konkreettisempana kuin pelkkänä muistona vain.

Perjantaina mä pääsin sit vihdoinkin ovesta ulos jossain vaiheessa, kun mun oli vietävä aikamoinen nippu promolevyjä postiin. Hakaniemessä näin ystäväni J:n, menimme oluelle Säveleen. Mies tuli myös paikalle, samoin J:n puoliso E. Meillä oli mukavaa, tunnelma oli lämmin ja toverillinen. J:n ja E:n poistuttua jatkoimme iltaa miehen kanssa kahdestaan. Päädyimme hänen kotiinsa. Vietimme upean yön ja aamun. Lauantaina pakkauduttiin autoon ja suunnistettiin Turkuun. Matkamusana huudatettiin Kentin levyjä. Majoituimme Omenahotelliin ja lähdimme Foijaan syömään. Ruoka oli hyvää ja oli mukavaa istua kynttilänvalossa käsi kädessä, jutella ja olla vain. Parin drinkin jälkeen menimme Palatsiin kuuntelemaan Teräsbetonia! (Kaikki, jotka tuntee mut, tipahtaa nyt tuoleiltaan.) Halusimme tehdä jotain aivan erilaista kuin tavallisesti ja sitä tuo keikka todella oli. Palatsista Cosmiciin ja sieltä DownTowniin. Siellä tapasin tungoksessa miehen menneisyydestä ja minusta oli ihanaa moikata ja jutella ja palata sitten rakkaani viereen. Nukuimme hyvin ja aamulla katselimme kaupunkia. Kotimatkalla oli selvästi havaittavissa, kuinka duuniahdistus nousi mitä lähemmäs Helsinkiä saavuimme.

Kävin äänestämässä ja nyt yritän keräillä itseäni kasaan huomenna alkavaa työviikkoa varten. En tahtois, voi kamala miten paha olo mulle tulee pelkästä ajatuksesta.

Miehen sanoin: "Upeaa olla sun kanssa täällä, tai ihan missä vaan!"

Triinu haastoi vaatemeemiin. Tämä ei yllätä ketään: mustat alusvaatteet, mustat housut, musta huppari, jonka päällä on musta villapaita. Jaloissa mustat villasukat. Miten niin tylsä? No, olkoon vain, mutta musta on mun väri.

Supermarketin mielialahissi

Hei vain täältä Supermarketin mielialahissistä. Vasemmalla voitte nähdä tuon Lostiksen, joka punaa innokkaasti huuliaan ja on lähdössä tänään miehen kanssa autoretkelle jonnekin päin Suomea, kenties jopa Turkuun katsomaan vanhaa suosikkibändiään Barefoot Brothersia. Mies ehdotti matkaa ja yöpymistä hotellissa, jotta tässä farssissa pääosaa näyttelevä pariskunta saisi joskus edes olla rauhassa jossakin. Jos taas katsotte oikealle, näette umpimasentuneen, tosi huonossa jamassa olevan Lostiksen, joka ei tahdo muuta kuin huudattaa kotona stereoitaan ja vapista viltin alla. Ja keskellä, niin, ihan tuossa keskellä meillä on nähtävänä Lostis kaikessa päättämättömyydessään, se potkii rikkinäistä pesukonettaan, jotta saisi koneessa olevat pyykit joskus ulos, se miettii pukisko se edes ollenkaan kunnon vaatteita päälleen tänään ja toivoo, että se voisi vaan lähteä baarikierrokselle kotikulmilleen Kallioon.

Palataan taas tänne Supermarketin neuvonpyytämisosastolle. Lostis kysyy: Mitä helvettiä mä teen tänään?

Koukussa

Mainio oli Nelosen Lostin eka jakso. Jäin heti koukkuun. (Eri asia on tietenkin se, muistanko enää ensi viikolla olevani siihen koukussa. Kyllä nää mun tv-sarjojen seuraamiset tiedetään.)

Mun piti tavata tänään ystäväni J, mutta se joutui peruuttamaan yllättävien kiireiden vuoksi. Huomenna mun piti tavata V, mutta se joutui peruuttamaan. Juuri nyt, kun olisin ystävien seuraa vailla miehen ja mun jutun karikoiden vuoksi... Äh. Sellaista on elämä, mun elämäni.

Sain sentään tänään tehtyä yhden ostoksen, joka ilahduttanee erään bloggaajan mieltä. Seuraile postiasi, jotain mukavaa saattaa ilmaantua sen mukana.

Lopun alkua

On se niin helvetin väärin vaan, kuulkaa, että jo torstaina alkaa ahdistaa tulevan maanantain työvuoro. Kyllä, loma lähenee loppuaan ja nyt jo olen aivan rikki. Ei hyvältä vaikuta.

Oli ihanaa nähdä mies eilen. Hän laittoi tekstarin lähikaupastani: "tule tänne." Ostimme vähän ruokaa ja ajoimme hänen kotiinsa. Vietimme iltaa höpötellen ja menimme nukkumaan. Mies nukkui, minä en. Jostain syystä ahdisti taas niin suunnattomasti kaikki, etten vain yksinkertaisesti saanut unta.

Ns. suhteemme on heittänyt jossain vaiheessa häränpyllyä ja nyt mies on pystyttänyt ympärilleen muurin, jonka läpi en tahdo päästä. Itse olin omat varaukseni viskonut romukoppaan, pitkän harkinnan jälkeen. Kaikki tämä kertoo juuri siitä, että emme ole valmiita, kumpikaan meistä, minkäänlaiseen oikeaan suhteeseen, sitoutumiseen. (Ja vaikka minä tiesin sen, silti se sattuu.)

Aamulla sain kyydin kotiin, en tiedä koska tapaamme.

Mun pitäisi lähteä ovesta ulos, käydä Hakaniemessä hoitamassa asioita ja kenties kaupassakin, mutta mä olen jotenkin ihan lamaantunut ja jähmettynyt. Tekisi mieli mennä nukkumaan.

Oi onnea!

Tänään mä näen miehen ja pääsen sen viereen yöksi, lämpimään. Sisälläni kuplii iloisesti ja voisin melkein syleillä koko maailmaa.

Eilen oltiin Ninskin kanssa leffassa katsomassa Harry Potter. Leffasta itsestään taidan sanoa vain lyhyesti sen, että pidin siitä kyllä, mutta jotain jäi mielestäni puuttumaan. Leffan jälkeen menimme baariin. Joimme muutamat oluet ja Ninski innostui tarjoamaan minttusnapsia. Niitäkin meni melko monta sekä myös oluita kyytipoikana. Kotiuduin puolenyön maissa. Meillä oli oikein mukava ilta, juttelimme kaikista maailman asioista.

Tänään olen sähköpostaillut miehen kanssa ja hän toivoi voivansa hakea minut töitten jälkeen, menemme hänen lämpimään kotiinsa. Olen hirmuisen iloinen, on ollut niin kovin ikävä.

Huomenna yritän taas tehdä vähän kotihommia. Nämä mun yritykset on vaan aika säälittäviä... Heh. No josko edes roskia saisin vietyä tai jotain!

Ostin eilen pari leffaa, niistä enemmän toisessa blogissani, jahka ennätän sinne kirjoittaa. Mukavaa keskiviikkoa kaikille!

Jääkaapissa

Viime yö oli kyllä varsinainen tuskien taival taas. Aamulla mieli kirkastui, kun sain mieheltä maailman suloisimman viestin. Olen ollut hereillä seitsemästä saakka nukahdettuani viimein joskus neljän maissa. Mahtavaa.

Pesukone pyörittää pyykkejä ja jossain vaiheessa matkustan keskustaan katselemaan leffoja ja levyjä ja kenties piipahdan myös kirppareilla vilkuilemassa vaatteita. Leffaan klo 16.45, jonka jälkeen kotiin syömään. Ohjelmaa siis piisaa, ihan mukavaakin sellaista.

Mies lähtee tänään käymään Jyväskylässä. Palailee sieltä huomenissa ja toivon hartaasti, että tapaamme sitten. On niin ikävä.

Postimerkin kokoinen kämppäni on kylmä kuin jääkaappi. Sormet kohmeessa yritän kirjoittaa tässä. Mulla on sellaisia valkoisia puuvillasormikkaita... Pitäisköhän sellaiset laittaa käteen. Naparetkeilijän harjoitusleiri.

Syliä vailla

Tänä yönä ei uni tunnu armahtavan. Mä palelen liikaa, ajattelen liikaa, ikävöin liikaa.

En saanut koko päivänä mitään aikaan ja se harmittaa. Huomisen kanssa käy samoin, sen tiedän jo valmiiksi. Tosin huomenna siihen on syynsäkin: pitää lähteä ulos ovesta. Olen sopinut meneväni Ninskin kanssa leffaan. Ennen sitä tai sen jälkeen tahdon pyöriä Anttilan ale-dvd-laareissa ja kirjakaupoissa. Ei mulla varaa olisi mihinkään, mutta menen katselemaan kuitenkin.

Elämäni omituisin kriisi, joka alkoi Turussa, ei tunnu saavuttavan päätepistettään sitten millään. Pää on liian pieni kaikille ajatuksille ja tunteille, joita siellä tällä hetkellä on. Kunpa voisinkin kertoa niistä edes täällä, mutta valitettavasti en ole enää tarpeeksi anonyymi. Monet tietävät ja tunnistavat minut jo.

Mua väsyttää, väsyttää niin kovasti. Oispa lämmin syli, johon voisi painautua.

Päänsisäinen tivoli ja kotiinpaluu

Olen palannut. Itse asiassa palasin jo eilen, nyt olen nukkunut törkeän pitkään ja olen päänsärkyinen kaikesta nukkumisesta ja ajattelemisesta.

Jouduin Turussa muutaman perimmäisen kysymyksen äärelle ja olen miettinyt pääni puhki tätä kummallista elämääni ja ihmisiä. Oli mahtavaa nähdä ystäviä, todella, voisin itkeä onnesta kun pääsin pitkästä aikaa istumaan Bristoliin Arin ja Jyrkin sekä muutaman muun kanssa. Klubilla törmäsin yllätyksellisesti serkkupoikiin, jotka riemuissaan taluttelivat minua ympäriinsä ja esittelivät ylpeinä ystävilleen. Yövyin Jyrkin sohvalla ja sunnuntaina tapasin lillasysterin. Kävimme syömässä sekä ihailemassa tätini ja hänen perheensä tulevaa asuntoa, johon muuttavat ensi viikonloppuna. Unelmien koti: päätyasunto vuonna 1932 rakennetussa puutalossa, toimivaa kaakeliuunia olohuoneessa ja riemastuttavia vanhan talon salakomeroita vintillä ja portaiden alla. Hyppäsin illalla dösään ja tulin himaan.

Pääni sisällä on varsinainen tivoli taikka sirkus tällä hetkellä. Olen hirvittävän epävarma, mitä helvettiä minun oikein pitää tehdä, jotta saan asiat edes jonkinlaiseen järjestykseen?

Elämälle kiitos olen koko viikon talvilomalla. En tahtoisi palata töihin ikinä. Tekee mieleni kadota, painua maan alle.

Ehkä jonain vuonna helpottaa.

Hei hei Helsinki!

Väsynyttä lauantaita Supermarketista, hyvät lukijat.

Olen nukkunut hävyttömän pitkään, mutta olen edelleen väsynyt. En tunnu saavan mitään aikaiseksi, ja kohta pitäisi jo lähteä. Suunnistaa Kampin bussiterminaaliin ja sieltä Turkuun.

En tiedä koska palaan, you'll be the first to know.

Hyvää yötä, maailma

Mies olikin ovellani yhdeksän maissa. En tahtonut lähteä ulos, sillä pakkanen ja viima ei kuumeisena juuri houkutellut. Litkimme teetä ja juttelimme sekä kuuntelimme levyjä. Viltin alla oli lämpöistä. Mies suuteli kasvojani ja kaulaani kiirehtimättä ja pitkään. Aloin melkein itkeä, kun tajusin, että juuri sellaisia hetkiä tulen kaipaamaan eniten. Kun tuntui siltä, että pakostakin hän välittää minusta edes vähäsen, jos tuollaista tekee vailla mitään taka-ajatuksia.

Mies meni kotiinsa yöksi, sillä aamulla saapuvat vanhempansa ja kaksoisveljensä perheineen kyläilemään. Kotoaan vielä tekstarin laittoi: "Olisi pitänyt jäädä yöksi. Ei täällä ole muuta kuin lämmin huoneilma."

Alkaa tuntua jo valmiiksi surulliselta ns. suhteemme lopun lähetessä. Tartun jokaiseen hetkeen kuin se olisi viimeinen ja suren ikävää, joka on vasta tulossa.

Hyvää yötä, maailma.

Kotoa töihin ja kotiin

Mies tuli luokseni illalla. Tuntui kuin ei ois tavattu ikuisuuksiin, vaikka vasta tiistaina viimeksi. Halattiin pitkään ja istuttiin sohvalla viltin alla lämmittelemässä. Mies jäi yöksi, piti minusta kiinni koko yön ajan, jotta en palelisi ja vapisisi niin holtittomasti. Aamulla kahvia ja voileipiä, jutustelua hampaidenpesun lomassa. Miehen vastusteluista huolimatta lähdin kanssaan töihin. Työpaikan hississä vielä suudeltiin, hengitettiin toistemme tuoksua. Tein töitä melkein kaksi tuntia, kunnes kuume nousi taas. "Mene kotiin, hyvänen aika sentään, sinähän olet vielä kipeä", sanoivat työkaverit ja saattelivat halauksin ovelle, hyviä lomia toivotellen. Osastopäällikkökin kävi halaamassa ja näyttämässä ovea. Että kai ne nyt tajusivat, että oikeasti kipeä olen enkä muuten vaan lusmuile.

Huomenna lähden käymään pikavisiitillä Turussa. En malta olla menemättä, sillä haluan tavata Arin ja muut rakkaat. Treffit on tehty Bristoliin. Studiohommat on pakko jättää väliin, kun ei kondis riitä. Mut silti: upeaa nähdä kaverit. Yhden kaverin bändillä sattuu vielä olemaan keikka huomenna Turussa, sinne suunnistamme isolla joukolla.

Sunnuntaina sitten tapaan lillasysterin ja varmaan tulen jo maanantaina kotiin. Tai ehkä jopa sunnuntai-iltana. Sen näkee sitten.

Tänä iltana yritän tavata vielä miehen, käymme ehkä syömässä jossain. Riippuu siitä nouseeko kuume vielä vai jääkö tähän. Toivoisin, että tapaamme. Olen niin rakastunut, että hävettää tunnustaa, edes itselleni.

Lämpöä

Ehkä minä sittenkin lämpenen vielä tänään. Mies soitti ja sanoi haluavansa tulla pitämään minusta kiinni.

Onnen tyttö olen.

Unta ja unohdusta

Kerrataanpa muutama totuus meikäläisestä: mua paleltaa aina ja kaikkialla, jos on alle +25 astetta lämmintä. Kelatkaa. Mä teen saatana kuolemaa tämän kelin takia. Tänään oli nimittäin pakko käväistä lähikaupassa (matkaa noin viiskyt metriä). Kävi mielessä, että ikinä en hengissä selviä.

Vaan tässä sitä ollaan taas.

Kuumetta on edelleen, mut huomenna mä menen töihin. Mulla alkaa sitten se loma. Pakko on laittaa suunnitelmat uusiksi tämän huonon kondiksen takia, voi siis olla, etten pääsekään Turkuun. Tekis päälle hyvää, mut kipeänä ja kuumeisena sitä haluaa vaan olla kotona peiton alla.

Kuuma suihku ja kuppi kuumaa kahvia ois ohjelmassa seuraavaksi. Sitten vain odottelemaan unta ja unohdusta. Huomisen kun vielä jaksais...

Fever

Kuumemittari sanoo 38 astetta. Pää on ihan pumpulia ja silmiä kivistää. Mun pitäis mennä aamulla duuniin. Voi vittu tätä.

Salakavalasti mieleen hiipii ne duunipaikan naamat, ne, jotka ei tunne mua hyvin, ne, jotka kelaa, että mä olen vaan lusmu tai laiska. Olisivatpa nyt näkemässä, kun viltti villapaidan päällä yritän pysyä hengissä.

Weird habits of mine

Minut haastoivat tähän meemiin mukaan Tiia, Feeniks ja Noone. Kiitos siitä ja anteeks, etten ole meemeihin hirveän tykästynyt. Omituisia tapoja pitäisi siis listata viisi kappaletta. Hmm. Meikäläisessä piisaa omituisuuksia pienen kylänkin tarpeisiin, joten ei pitäis olla vaikeaa löytää viittä...

1. Omituiset asennot. Tän saman oon lukenut monesta blogista, mutta on pakko mainita omallakin kohdalla. Mä en esimerkiks koskaan istu sillain traditionaalisesti tuolilla, että jalat menis niin kuin lattialle. Ehei. Mun toinen jalka on koukussa mun alla ja toinen sojottaa sitten toiseen suuntaan kenollaan. Lattialla istun aina kun mahdollista, en esimerkiks sohvalla. Laskeudun polvilleni ja heitän etunojaan kyynärpäiden varaan, jos luen lehteä. Näitähän piisaa.

2. Peitän kasvoni, kun menen nukkumaan. Tätä mä tein jo vauvana. Äiti on kertonut. Ihan pienenä lapsena mulla oli sellainen harsoliina, jonka asettelin hyvin siististi kasvoille mennessäni nukkumaan. Nykyään, jos nukun jonkun ihmisen kanssa, mä piilota kasvot kämmeniin.

3. Luen kirjaa pestessäni hampaita. Aamuin illoin!

4. Hypistelen jatkuvasti peukalolla vasenta nimetöntä sormeani siitä kohtaa, missä aikaisemmin oli vuosien ajan kihlasormukseni. Tästä pääsee ehkä joskus eroon? Tosin tuo nimetön on muutenkin outo: esiintymislavalla otetuista kuvista olen huomannut, että vasen nimetön sojottaa aina eri suuntaan kuin muut sormet.

5. Ostan leipää kaupasta, vaikka en syö sitä. (Jatkuvasti sitten heitän leipää roskikseen. Todella järkevää, vai mitä.)

En jatka haasteella, sillä tämä on jo kiertänyt joka paikassa.

Päivän muihin tapahtumiin: Heräilin miehen kainalossa, söimme aamiaista, ajoimme töihin. Töistä lähdinkin sitten taksilla Marian sairaalan päivystykseen. Eka, joka arvaa miksi, saa palkinnon. Taikka sitten ei. Virtuaalisen hatunnoston nyt ainakin.

Kaikelle on eka kertansa

Ehdin sittenkin, pikaisesti tosin, päivittämään hiukan. Minua on taas meemeihin haasteltu, mutta nyt ei tunnu olevan aikaa eikä jaksua. Palaan toki asiaan jahka ennätän.

Ja niin, istun muuten oman kylmän kotini sijaan miehen lämpimässä kodissa. Ensimmäinen bloggaus täällä! (Kyllähän sitä ihminen voi pienistä asioista tulla iloiseksi!) Tuntuu hassulta. Mies on iloinen, että kirjoitan, mutta jotenkin tuntuu vaikealta keskittyä, kun toinen haamuilee kämpässä.

Karmea työpäivä tänään, olin taas vaihteeksi niin väsynyt, että oli itkettävän vaikeaa muistaa edes omaa nimeään. Saati sitten tajuta työasioista jotain. Töitten jälkeen kävin kotona ja tulin sitten apteekin ja ruokakaupan kautta tänne. Aion valmistaa hyvää pastaa ja mennä aikaisin nukkumaan. (Tai no, siitä nukkumisesta voidaan taas olla montaa mieltä. Viime yönäkin sain ruhtinaalliset kaksi tuntia nukuttua.)

Huomenna menemme iltavuoroon duuniin ja loppuviikon yritänkin olla taas vaihteeksi kotona. Lauantaina kutsuu Turku. En malttais odottaa! Lillasyster! Ari! Jyrki! Musiikkia! Ystäviä! Ja ennen kaikkea tietysti: LOMA!

Jaaha. Kai mun pitää sitä ruokaa mennä laittamaan.

Haikeaa ja vaikeaa

Eilinen työpäivä oli omituinen. Meillä ei ollut koko aikaa hirveän kiire, vaan välillä ehdimme vähän höpötellä ja naureskella. Töitten jälkeen mies heitti mut kotiin ja tuli itsekin mukaani. Joimme kahvia ja luimme, makoilimme pari tuntia sängyllä. Illalla menin sitten tapaamaan ystäviä, joita en ole tavannut aikoihin. Meillä oli mukavaa, vaihdoimme kuulumisia ja haukottelimme kuorossa. Mieskin liittyi seuraamme, viihdyimme baarissa valomerkkiin asti. Kävimme vielä drinkeillä ystävien kotona, silitimme kissoja ja humalluimme. Tulimme kotiin, mies ja minä, kuuntelimme vielä musiikkia ja söpöstelimme lattialla istuskellen. Miehen kainaloon oli ihanaa käpertyä nukkumaan, nukuimme pitkään ja aamulla kuuntelimme yhden elokuvan (Kyllä! Kuuntelimme vain! Emme vilkaisseetkaan koko elokuvaa, mutta osasimme dialogin ulkoa ja toistelimme fraaseja leffan päälle.), suihkun jälkeen lämmitin tekemäni hurmaavan kanaruoan, söimme ja sitten mies lähti taholleen äänestämään. Minä kävin myös antamassa ääneni sekä kaupassa. Olo on väsynyt ja jälleen haikea. Minusta tuntui taas miehen lähtiessä, että tämä voi olla viimeinen kerta, mikä tahansa yö voi olla viimeisemme yhdessä. Tosin sovimme jo, että menen huomenna miehen luo yöksi, tiistaina menemme nimittäin molemmat iltavuoroon.

Tiia oli haastanut minut meemeilemään, mutta juuri nyt olen liian väsynyt osallistuakseni. Ehkä huomenna tai tiistaina.

Huomenna menen aamuvuoroon ja toivon todella, että saan nukuttua ensi yönä. Toivon myös, että jaksan työssä vielä tämän huomenna alkavan viikon. Sitten pääsen talvilomalle, viikko siunattua rauhaa.

Väsynyttä nurinaa

Tänä aamuna herätyksen alkaessa soida meinasi päästä itku. Olen niin väsynyt. Töihin on silti lähdettävä. Tämäniltaiset treffit ystävien kanssa ovat vasta kahdeksalta enkä tajua kuinka pysyn hereillä sinne asti töistä päästyäni. Huominenhan mulla on toki vapaata, mutta en kai voi nukkua koko sunnuntaita?

Yritän jaksaa ensi viikon sairaslomailematta. Sitten mulla on onneksi se loma.

Mä olin saanut kutsun terveystarkastukseen, koska olen ollut niin paljon sairaslomalla. Saman kutsun on saanut vain yksi työkaverini, jolla on myös paljon poissaoloja. Joudun siis erikseen syynättäväksi ja kytättäväksi, olen siitä ihan helvetin harmissani.Tekisi mieli jättää menemättä, mutta se on kai ihan velvollisuus, joten pakko kai se on.

Eilen olisi ollut paljon blogattavaa, mutta Blogger oli nurin koko illan, enkä näin ollen voinut kirjoittaa. Nyt eiliset asiat tuntuvat kovin kaukaisilta jo, väsymys on vienyt ne mennessään. Lähden tästä töihin ja palailen taas nuokkumaan tähän koneen ääreen jossain vaiheessa. Lystikästä lauantaita kaikille!

Puolivaloilla.

Tänä aamuna on jo paremmin.

Mun järkytti eilen sydänjuuria myöten eräät asiat. Mies selvitti niistä osan pikkutunneille jatkuneella sähköpostivaihdolla. Olen helpottunut ja vain hieman haikea.

Osasin sitten houkutella kommenttilaatikkooni taas anonyymin vittuilijan, ja häpeän syvästi sitä, että reagoin häneen kommentoimalla takaisin. Olisi pitänyt vain toivottaa hyvää illanjatkoa hänellekin.

Menen vaihteeksi aamuvuoroon töihin, kuten huomennakin. Mukavaa, kun jää illaksi hieman ns. omaa aikaa. Huomenna tapaan töitten jälkeen ystäväpariskunnan vuosien takaa. Olen siitä iloinen.

Kunpa saisin jostain virtaa. Tunnen olevani ja tekeväni asioita ihan automaatiolla, puolivaloilla. Masennus heittelee hissin lailla ylhäältä alas ja päinvastoin. En koe lääkityksestä olevan mitään apua.

Mukavaa perjantaita kaikille.

Loppu, punkt, slut.

Tänään mä melkein annoin periksi. Miehen, työn, elämäni, kaiken suhteen. Kamala päivä. (Understatement of the year.) Helvetillinen päivä.

Mut pelasti taas musa. The Essential Clash -dvd oli tullut. Laitoin sen koneeseen ja sekosin.

Mä en muusta tiedä, mut rokki mut pelastaa joka helvetin kerta. Mä unohdan suosiolla haaveet tasapainoisemmasta ja onnellisemmasta elämästä, forget about it, se ei oo selkeästikään mua varten. Mä unohdan toiveet parisuhteesta, se ei oo mua varten.

Mä poltan ketjussa tupakkaa ja annan kaiken olla vaan. Vittu mitään väliä millään.

Herää jo, Lostis!

Puoliunessa istuskelen tässä ja yritän saada silmiäni auki. Miten menikin taas ihan pyörimiseksi viime yö, ei uni tullut sitten millään, ennen kuin vasta aamuyöllä.

Tää viikko ei lopu koskaan. Mulla on lauantainakin töitä ja sitten vielä viikon putki ennen talvilomaa. Viikon loma! Aion mennä Turkuun tapaamaan rakkaitani, tekemään vähän studiotöitä ja muuten vain hengailemaan. (Mitä lyödään vetoa, että se viikko menee kuin siivillä, kun taas arkiviikko mataa niin hitaasti, että meinaa taju lähteä.)

Eilen illalla työtahti onneksi vähän hiljeni. Toivottavasti sama jatkuu tänään. En jaksa paahtaa koko ajan niin, ettei ehdi edes hengittää. Tallensin työkoneelle taustakuvaksi upean maiseman Dubrovnikista, sitä vilkuilen välillä kun oikein ahdistaa.

Onko tänään torstai? Jos, niin hyvää sellaista kaikille.

Kaksoiselämää

Joo, tästäkin päivästä selvittiin, ehkei kuitenkaan ihan niin liputtaen kuin eilen.

Mä elän nyt niin kummallista kaksoiselämää, että ihan alkaa jo päätä kivistää ja jakomielitauti vainota. Me ollaan miehen kans tosi hyvin onnistuttu salaamaan töissä, että meidän välillä on yhtään mitään. Se tuntuu kuitenkin musta ihan kamalalta. En oo tottunut mitään tuommoisia roolileikkejä leikkimään. Tänäänkin meidän välillä kulki varmaan viisikymmentä todella henkilökohtaista sähköpostiviestiä, vaikka julki annettiin ihan tavallista naamaa. Melko raskasta, mut just nyt ei muuta voi. Monestakaan syystä.

Posti toi tänään pari leffaa ja System of a Downin Hypnotizen. Ihanaa. Vielä kun joskus ehtis leffat katsoa ja levyä kuunnella. Ei tällä viikolla, tällä viikolla ei ehdi jumalauta yhtään mitään.

Äiti.

Tänä aamuna mä heräsin silmät kyynelissä ja suu avautuneena äänettömään uikutukseen. Mä näin unta mun äidistäni. On joskus niin kovin ikävä. Kunpa hän eläisi, voisin soittaa tai mennä käymään, kysyä miten mun pitää elää tästä eteenpäin. Äiti halaisi ja sanoisi, että "pentu, mitä tahansa sä päätätkin, elämä menee niin kuin menee." Minun kaunis ja elämän koulima äitini.

Toivottavasti mä jaksan tämänkin päivän.

Kuplii

Ihmeiden aika ei ole ohi. Mä en ainoastaan selvinnyt tästä työpäivästä vaan mä jopa hoidin sen kirkkaasti liput liehuen himaan. Ihan helvetin rankkaa oli kyllä, järjetön kiire ja meininki. Mä kuulin oikein keskittyessäni miehen äänen kymmenen metrin päästä, se rauhoitti mua ja mä pistin ihan parastani. Vau.

Mut huominenkin pitäis jaksaa. Ja torstai. Ja niin edelleen hamaan hautaan asti.

Ehkä mä keskityn vaan siihen päivä kerrallaan -hommaan, eikös juu?

Mies on tosissaan viemässä mua sinne Dubrovnikiin. Se meilas lentojen hintoja ja hotelleja... Se toi mut duunista himaan ja vielä muistutti, että "puhutaan huomenna illalla Dubrovnikista, jooko". Iii. Mä en uskalla vielä iloita, mutta lämpimästi kuplii taas Lostiksen ajatuksissa.

Ruokaa, jooko, ja kahvia nyt!?

Arki alkaa

Supermarketin arki alkaa taas vittumaisimmalla mahdollisella tavalla. Heräilin yöllä puolen tunnin välein siihen tuttuakin tutumpaan "joko pitää lähteä?" -tunteeseen. Ja kun vuorona on iltavuoro, ei öiselle kiireelle ollut mitään syytä.

Mä aloitin eilen lukemaan Michael Connellyn Kuilun partaalla -kirjaa, mutta missähän hemmetin välissä mä tälläkin viikolla luen. Lostiksen kirjanurkka saa odotella päivityksiään pitkään.

Yritän keskittyä niihin muutamiin hyviin asioihin elämässäni. Mieheen, jonka kanssa tunnen itseni läheisemmäksi kuin kenenkään moneen vuoteen, pidentyneisiin päiviin sekä tulossa olevaan the Essential Clash-dvd:hen.

Taidan käydä oksentamassa ja lähteä sitten töihin pikkuhiljaa.

Päänsisäinen Dubrovnik

Kun mun broidi asui vielä Kroatiassa, se sanoi aina, että "sisko, sun on mentävä Dubrovnikiin. Se on sun mesta." Mun isäkin kävi siellä, palattuaan hehkutti mulle, että "pentu, sun on mentävä Dubrovnikiin, se on sellainen kaupunki, jossa sun pitäisi asua." Mä en ole koskaan päässyt sinne, mutta se on mun haavepaikka. Sinne mä meen, kun mua oikein ahdistaa ja mä palelen unettomia öitäni. Mulla on siis päänsisäinen Dubrovnik, joka pelastaa mut kaikelta pahalta.

Mies viestitti tänään: "Mennäänkö kesällä Kroatiaan, Dubrovnik vois olla kiva."

Tän on pakko olla unta!

Hyödytön vapaapäivä

Jälleen täysin hyödytön vapaapäivä. Mun piti saada aikaan vaikka mitä, mut mä nukuin aivan tajuttoman myöhään enkä ole siksi oikein lähtenyt käyntiin koko päivänä.

Mies palasi lomalta työhön tänään ja on lähestynyt mua sähköpostitse päivän aikana useita kertoja. Minun pitäisi palata samaan paikkaan huomenna ja aloittaa täysin järjetön työputki. Ei todellakaan vois vähempää kiinnostaa. Kustannuspaikalla on kovin kiire ja ihmiset stressaantuneen huonotuulisia. Mä en tahtoisi palata osaksi sitä.

Pesukone pyörittää lakanoita, jotka eivät mahdu mihinkään kuivumaan. Ruokaa pitäisi laittaa, mutta tyydyn polttamaan ketjussa tupakkaa ja ajattelemaan syömistä. Mun unirytmi on aivan sekaisin, enkä tiedä kuinka saisin käännettyä sen ns. työmoodiin.

Jospa kuuntelisin pari levyllistä hyvää musiikkia, sen luulisin taas helpottavan.

Valvomista

Jäi eilinen musiikillinen velvollisuus hoitamatta.

Mies tuli hakemaan mut luokseen jossain vaiheessa, vietettiin siinä iltaa lähinnä sohvalla löhöillen. Oltiin niin väsyneitä, ettei jaksettu jutella, mihinkään lähtemisestä nyt puhumattakaan. Me jäätiin siis suosiolla kotiin, livettiin suihkun kautta nukkumaan. Mä tosin lähinnä valvoin yön kuunnellen miehen hengitystä. Se heräs aamuyöllä siihen, että mä valvoin yhä.

Mulla on jotenkin kauhean paha mieli. Haikea ja ikävöivä. Viimeaikaiset tapahtumat on saaneet mut oivaltamaan monta asiaa. Kuten sen, että mä olen miehelle enemmän eronjälkeinen kosto kuin mitään muuta. Se kuvittelee toisin, mutta mä olen viisaampi. Joka kerta kun me ollaan yhdessä, mä sanon mielessäni hyvästi, hyvästi moneen kertaan. Mä valvon sen hengitystä kuunnellen, koska mä tiedän, että mikä tahansa yö voi olla viimeinen.

Päivän biisi: Kent / Stanna hos mig

Pohdintaa lauantaille

Joku viisaampi sais kertoa, että miksi humalaisen miehen törkeistä lähentelyistä jää aina niin likainen ja syyllinen olo.

Ystävyyden pimeä puoli

En sitten vetänyt kännejä eilen. Santeri tuli luokseni voimakkaasti pohjustettuna ja paljasti pitkästä aikaa sen puolen itsestään, josta en pidä kovinkaan paljon. Hän on joskus vallan vakuuttunut siitä, että ystävien sijaan meidän kahden tulisi olla jotain aivan muuta; pariskunta. Hän luulee voivansa helpottaa masennustani tulemalla fyysisesti aivan liian lähelle, puhumalla siitä kuinka me olemme aina olleet läheisiä ja voimme puhua kaikesta. (Mikä sivumennen sanoen ei pidä paikkaansa, kyllä minä kontrolloin aika tiukkaan niitä juttuja, joista hänelle kerron.)

Minua ahdisti ja nauratti yhtä aikaa.

Lopulta jouduin lähes heittämään hänet ulos kämpästäni, kun en fyysistä koskemattomuuttani saanut pitää.

Ja tänään, tietenkin, sain tekstarin, jossa kertoo ettei muista juuri mitään ja nähdäänkö tänäänkin, mentäisiin syömään. Kieltäydyin, aion olla kotosalla, tehdä makaronilaatikkoa ja potkia pesukonettani.

Mä tiedän aivan helvetin hyvin, ettei viina helpota masennusta yhtään, kiitos vain Helille kommentista. Joskus tekee vain mieli vetää kännit. Mutta tilanteen oltua mikä oli, olin ja olen tyytyväinen tilannetajuuni ja kontrolliini.

Mies viesteili yöllä, suloinen on. Ikävä syliinsä. Huomenna ehkä tapaamme. Siihen asti villasukkailen viluissani täällä.

Ihmisraunio

Mä olen ihan ihmisraunio. Miten voi tunteet heittää hissillä koko päivän eestaas?!? Vittu miten kuluttavaa se on.

Rankka työpäivä, vielä rankempia tekstareita mieheltä. Se meni kaksoisveljensä luo, "huolehdittavaksi" (sen oma sananvalinta). Se ei saatana sentään tajua yhtään miltä musta tuntuu.

Älkää ymmärtäkö mua väärin, en mä kiukuttele miehelle. Mä tajuan täsmälleen kuinka pahalta siitä täytyy tuntua. Mut just nyt mä en jaksa kantaa kuin oman taakkani. Onks se itsekästä? Onko se väärin?

Mä tapasin ystävän töitten jälkeen. Upeaa. Tulin sit kaupan kautta kotiin ja yllättäen Santeri lähestyi viestillä. Meidän huominen tapaaminen siirtyikin tälle illalle ja mä aion vetää tuskaiset ympäriflänät.

Mä en tajua miten mä meen eteenpäin.

...

Ai jumalauta mä voisin itkeä silmät päästäni. Mut mä istun töissä, yritän muistaa hengittää.

Keskiyöllä töissä

Tuplasatsaus lääkettä kannatti eilen: nukuin kuin tukki, unia näkemättä.

Tänään tapaan ystävän töitten jälkeen. Saan tuulettaa päätäni ja vuodattaa eilisen koko karmeudessaan... Ystäväparka. Joutuu kuuntelemaan pähkäilyjäni.

Alkava pitkä viikonloppu on muutenkin sosiaalisviritteinen. Huomenna tapaan Santerin. Menemme syömään ja istuskelemaan jonnekin. Lauantaina on luvassa musiikillinen työnakki, josta ei tässä sen enempää. Mies tulee mukaani, ainakin näillä näkymin. Muutoksiahan voi tässä tilanteessa nyt tapahtua ja minua vähän pelottaa.

Sunnuntain ja maanantainkin olen vapaalla. Kenties saisin jo vihdoin jotain tehtyä siellä kämpässäni? Vaikka imuroitua? Jotain pitää saada tehtyä, ettei mene vapaat taas siihen, että tuijottaa vain seinää ja miettii syntyjä syviä, omaa onnettomuuttaan ja masennustaan.

Olen herännyt klo 5.30, tullut töihin aikaisin. Tuntuu kuin olisi keskiyö. Taas.

Kenen blogia lukisin?

Tiiamuru haastoi.

Kenen blogia haluaisit lukea vuonna 2006? Vastaan: jonkun lapsuudentoverin tai koulukaverin, entisen kiusaajani (jonkun niistä kymmenistä) sekä tietenkin miehen. Kummalliset valinnat, ehkä. Olenhan läpeensä kummallinen ihminen...

Tämänpäiväisiä tapahtumia valotan sen verran, että miehen eksä kävi hoitamassa viimeiset asiansa ns. kuntoon miehen kotona. Paljasti viimein, että oli löytänyt toisen miehen jo ajat sitten, eronneen, jolla on lapsia. Miestä on loukattu pahasti. Kaikki tämä ja miehen reaktiot aiheuttivat minussa järjettömän tunteiden myrskyn, joka ei ota laantuakseen. Heitän tupla-annokset rauhoittavia nyt ja menen sänkyyn pyörimään.

Kenties huomenna jo helpottaa.

Kamala ihminen, inhimillinen?

Kuinka monta tunnetta ihminen voi tuntea yhtä aikaa?

Olen vihainen, järkyttynyt, surullinen, iloinen, hämmentynyt ja epäluuloinen. Noin muutaman mainitakseni.

Jaa mitäkö on tapahtunut? Mä en uskalla kertoa. Jos joku tunnistaa mut, miehen, muut hahmot tässä tapahtumassa.

Anteeksi.

Yritystä, Lostis!

Päivät ovat päässäni sekaisin kuin seinäkello. Työhönmenopäivä kuitenkin, vaikka alavatsassa on kuumia nauloja pystyssä ja väsyttää.

Ahdistus nousee jo pelkästä työhönmenon ajatuksesta. On ehdittävä bussiin, on muistettava laittaa lapaset ja etsittävä hattu.

Nämä päivät poissaollessani töistä ovat liitäneet kevyemmin.

Pehmeä lasku, silti: ylipitkä viikonloppu tulossa. Mulla on ensi maanantaikin vapaa, mutta sitten alkaa hurja putki. En ole valmis, mutta yritettävä on.

Arkaluontoista tilitystä

Huh huh. Luvassa on seksuaalista selontekoa ja muuta arkaluontoista tilitystä, joten kainoimpien kannattaa varmaan tämä postaus jättää väliin.

Eilen joskus alkuillasta mies soitteli mulle ja kertoi viettäneensä lomapäivää lähinnä ahdistuen isoissa kauppakeskuksissa. Ei ollut löytänyt muuta ostettavaa kuin kaksi pulloa viiniä, joista ensimmäisen oli juuri korkannut. Yhdentoista maissa illalla tuli sitten viesti: "Täältä lähtis bussi sinne tuossa 23.30." Minä arvasin, että mies haluaisi käydä jossain, joten menimme erääseen Kallion baariin. Meillä oli hurjan mukavaa. Juteltiin musiikista, peuroista, bambeista ja kaneista. Pussailtiin pienesti poskille. Pidettiin toista kädestä kiinni. Valomerkin jälkeen päätimme minun kylmän kämppäni sijaan hurauttaa taksilla miehen kotiin. Korkattiin se toinen viinipullo ja istuttiin viiteen asti aamulla keittiössä juttelemassa. Tämän jälkeen meidän piti mennä nukkumaan. Toisin kävi. Valvoimme puoli yhdeksään asti aamulla harrastaen ruumiinkulttuuria jos jotakin. Meillä oli upeaa. Välillä juteltiin ja naurettiin ja todennäköisesti pidettiin koko taloa hereillä, juoksimme suihkuun ja jatkoimme siitä mihin jäimme (keittiössä, olohuoneessa, työhuoneessa sekä tietenkin makuuhuoneessa). Me sovimme toisillemme lähes täydellisesti, noin fyysistä puolta ajatellen. Mmm.

Noin kolme tuntia nukuttuamme oli taas aivan ihanaa herätä miehen vierestä. Makoilimme pitkään, lopulta mies lähti laittamaan meille aamiaista. Jossain vaiheessa päivää lähdimme hakemaan Ikeasta miehelle kaappia, rahia sekä mattoa. Kuljimme käsikkäin ja meistä varmasti paistoi aika kauas se, että tässä menee nyt vastarakastunut pari.

Mies toi mut autolla kotiin. Virtsatietulehdukseni on, jos mahdollista, vielä pahempi kuin sen alkaessa. Huomenna on silti kyettävä töihin. Huokaus.

Perustin eilen Herkun innoittamana uuden blogin, Lostiksen kirjanurkan. Kunhan näiltä muilta aktiviteeteiltäni (!) ennätän, aion listata sinne tänä vuonna lukemani kirjat pienen arvostelun kera. Saa nyt nähdä milloin tässä ehtii lukemaan, kun muut asiat kiinnostavat paljon enemmän!

Valoisin mielin kipeänä

Aamu valkeni (tai eihän se nyt varsinaisesti valjennut kyllä missään vaiheessa) virtsatietulehduksen kourissa. Kävin duunin terkkarilla, joka ihmetteli, että "onpa karmean voimakas tulehdus. Sulla taitaa olla kuumettakin. Menisitkö kuitenkin töihin?"

No en mennyt. Hain lääkkeet apteekista ja tulin kotiin, hetken aikaa jotakin yritin puuhailla ja sitten tipahdin kolmen tunnin päikkäreille. Snadisti kipeä, siis. (Mä en koskaan nuku päikkäreitä, paitsi kipeänä.)

Mies tekstasi eilen illalla mulle vielä: "Mä uskon tämän voivan olla alku." Olin ja olen edelleen kovin onnellinen, sisälläni kuplii mukavasti ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Mulla on epäilykseni ja huoleni ja masennukseni, mutta mulla on valoa. Mä odotan innolla, mitä tää vuosi tuo mulle tullessaan.

Vuosi vaihtui Lostiksellekin

Vuosi vaihtui Helsingin Kivihaassa, kiivettiin korkealle mäelle, kilisteltiin kuohujuomaa ja halailtiin ja pussailtiin ystävien kesken.

Vaan aloitanpa alusta. Mies ja bestiksensä tulivat hakemaan mua ja ajettiin shoppailemaan. Ostettiin Alkosta boolikamat ja kaupasta tarpeet ruokaisaan makaroni-katkarapusalaattiin. Menimme miehen kotiin, minä laitoin ruoat valmiiksi ja rakensin boolin. Vieraiksi saapui seitsemän henkeä, joten yhteensä meitä oli kymmenen. Istuin pitkään tilittämässä Ninskin kanssa. Mies viihdytti vieraita, mutta kävi välillä hipaisemassa kättäni tai selkääni kuin huomaamatta. Yön edetessä ja humalan noustessa häivyimme siis ulos skoolailemaan, mies ystävällisesti tuki minua koko matkan jyrkkää kalliota ylös ja alas. Vieraat alkoivat poistua tahoilleen ja lopulta minä istuin Ninskin kanssa sohvan takana puhumassa kuolleesta rakkaastani, mies ja bestis tilittivät vuorostaan keittiössä. Kuulin miehen itkevän. Päätettiin Ninskin kanssa poistua paikalta, mutta mutkikkaiden vaiheiden jälkeen poistumisvuorossa olivatkin Ninski ja bestis. Minä ja mies valvottiin, itkettiin ja juteltiin. Hän sanoi minulle kauneimman lauseen, jonka olen koskaan häneltä kuullut: "Sä olet parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut." Aamulla herätessämme hän rutisti mut tiukkaan syleilyyn ja kertoi olevansa onnellinen, että olin jäänyt ja että hän saa herätä mun vierestä. Vietimme uskomattomia hetkiä peiton alla (ja ilman peittoa), kävimme suihkussa ja siivosimme hiukan, sitten mies tarjosi minulle upean päivällisen ravintolassa. Hän saattoi mut bussipysäkille ja suuteli minua hengästyttävästi. "Kuinka mä osaan nukkua enää ilman sinua?" Hänellä alkoi talviloma, mutta minä menen aamulla töihin. Tosin tunnen taas virtsatietulehduksen oireet, joten saatan joutua aamulla menemään suoraan lääkäriin.

Oli hyvin tunnepitoinen ja myrskyisä yö, mutta tämä vuoden ensimmäinen päivä on ollut minulle täydellinen. Olen kovasti rakastunut ja hymyä huuliltani ei voi pyyhkiä pois mikään.