Vie sie, mie vikisen vaan

Voi hyvänen aika sentään.

Mies tuli töihin minun istuttuani siellä jo joitakin tunteja. Sen ilme kirkastui ja se syöksyi luokseni eikä olisi malttanut poistua viereltäni. Koko päivän se heitteli mua sellaisilla katseilla ja hymyillä, että olisi polvet pettäneet, jos en olisi ollut jo valmiiksi istumassa.

Lähtiessäni me halattiin. Se tuntui olevan innoissaan tulevasta viikonlopusta, joka me vietetään käytännöllisesti katsoen yötäpäivää yhdessä. (Vai mitä olette mieltä: perjantaina suoraan töistä ulos ja sitten keikalle, siellä menee myöhään, lauantaina pitää päivällä tehdä lehtijuttu ja sännätä sitten teatteriin klo 19:ksi ja sieltä suoraan bileisiin, jotka kestänevät aamuun saakka...) Itsekin olen toki innoissani, nyt, kun sain pientä rohkaisua ja virtaa mieheltä.

Muutenkin työpäivä meni ihan siedettävästi. Pomo oli mokannut mun tulevan periodin vuorolistan (jättänyt vapaat kokonaan pois!), mutta mä en edes hermostunut vaan huomautin naureskellen hänelle asiasta.

Karmea keli. Meinas tukka lähteä kotimatkalla!

Baby steps

Olo helpottuu. Pikku hiljaa, baby steps.

Kävin aika syvällä itsessäni, tunnistin ongelman ja ratkaisin sen omalla tavallani, alistumalla. En tiedä milloin minusta tuli tällainen, tyydyn huonoon, kun parempaan en usko yltäväni.

Olen edelleen kovin kylmissäni.

Olen kotona vielä tänään, huomenna hyppään arkeen. Ilman turvaverkkoa.

Näin unia, puhelinkeskusteluista, jotka tuntuivat niin tosilta, että oli pakko aamulla tarkistaa puhelimesta soitetut ja vastaanotetut puhelut.

Veljeni vietti eilen syntymäpäiväänsä, vapaalla, Dubaissa. Lähetin tekstarin ja melkein toivoin olevani seurassaan. Tosin vain melkein, paikkahan siinä enemmän houkutti kuin veljen seura.

Kunpa olo kohenisi vielä ennen viikonloppua. On tiedossa niin monet bileet, niin hyvää seuraa. Lähes kaikki rakkaimmat ystäväni. Valitettavasti ei Turkupossea kylläkään, rakkaita hekin niin.

Uskaltaisiko sitä yrittää syödä jotain?

Säikähtänyt

Tänä aamuna mulla on niin kylmä, etten voi liikkua. Hytisen vain paikallani. Niiskutan ja yskin. Välillä käyn oksentamassa. En oikein muistanut syödä viikonloppuna, joten oksentaminen on pelkkää yökkimistä.

Jokin kalvaa mieltä. Olen päässyt jo jäljille, mutta silti ajatus piinaa. Olen mennyt hukkaan, eksynyt, oman pääni sisälle. Mietin kuka olen ja missä ja miksi. Vastaukset ovat ihan tuossa, kielen ulottuvilla, melkein, aivan, kohta, hajoan.

Minulla on ystävä, joka joskus vuosia vuosia sitten sanoi minun olevan "syntyessään säikähtänyt".

Tänään säikyn kaikkea, omaa itseäni eniten.

Huono homma.

Tämä on ollut todella huono viikonloppu. En ole pystynyt menemään ovesta ulos. Olen itkenyt, tuijottanut seinää ja itkenyt vähän lisää.

On vaikeaa ajatella, että huomenna olisi taas kyettävä töihin.

Taidan mennä kuumaan suihkuun, ottaa unilääkkeet ja mennä nukkumaan. Kun voiskin vain nukkua pois.

Pettymys.

Joskus hommat ei vain onnistu.

Eiliset pikkujoulut olivat täysi katastrofi ja suuri pettymys kaikille. Paikka oli aivan liian pieni, ruoka oli täysin mitäänsanomatonta, ravintoloitsijan mielestä hyla on sama kuin laktoositon, miksauspöytä hajosi toisen biisimme aikana eikä sitä saatu enää kuntoon. Häivyin Ninskin kanssa paikalta, kun selvisi, ettemme voi soittaa settiämme loppuun.

Mentiin kahdestaan KuuKuuhun kaljalle. Juteltiin. Mä kerroin Ninskille kaiken Yömiehestä, suurimman osan se jo toki oli arvannutkin. Teki hyvää jutella.

Räntäsateessa me sitten käveltiin keskustaan, ravintolaan, jossa työkaverit olivat jatkoilla. Ninski joutui lähtemään junaan aika pian ja mä hengailin paikalla väistellen pikkujoulun ja viinatarjoilun rohkaisemia liian innokkaita mieshenkilöitä. Kävelin sit aamuyöllä kotiin lähimmän esimieheni JS:n kanssa. Yön viimeiset tunnit menivät Yömiehen seurassa, tekstiviestein.

Posti ei ollut tuonut kirjoja, jotka minun piti arvostella. En saanut myöskään ilmoitusta, että ne olisivat postissa noudettavissa. Tiukille vetää ja vituttaa.

Mä menin nukkumaan noin kuudelta aamulla enkä ole herännyt kunnolla koko päivänä. Istuin tunnin kuumassa suihkussa enkä tahtoisi pukea päälleni, saati sitten lähteä ovesta ulos. Vaan mentävähän se on, jossain vaiheessa.

Viikonloppua!

Onpa levoton pikkujoulumeininki töissä. Kukaan ei oikein jaksa keskittyä. Mut onneksi on aika hiljaista.

Miehistä parhain on pukannut juttua toisensa perään tänään. Mutta mä olen varuillani, takajaloillani. Mun on mietittävä tarkkaan, että kestänkö mä tämän. Annanko itseni tuntea täysillä, heittäytyä, vai pysynkö etäällä ja riudun.

Mä en tapaa sitä koko viikonloppuna. Mut mulla on ohjelmaa ihan liiankin kanssa. Ne kirjat, ystävä, pikkujoulut, keikka.

Reilun tunnin päästä mä lähden tekemään soundcheckiä ja palaan koneen ääreen vasta joskus huomenna (tai sitten yöllä, toivottavasti en kuitenkaan.)

Kivaa perjantaita kaikille!

Ei toivoa torstaisin.

Miten mä en koskaan opi sanomaan ei? Olin just tuskaillut, että kun nyt sais tuon perjantain keikan pois alta, sitten vois ihan relata viikonlopun, tavata ystävä lauantaina ja nukkua pitkään. Noh. Pyyntö tuli, oikein kaunis sellainen, että kuule, arvosteletko yhden kirjan. Kirja oli sellainen, jonka olisin joka tapauksessa hankkinut ihan lähipäivinä, joten mikä jottei. Sain suostuttuani vielä kauniimman pyynnön, että josko tämän toisenkin sitten. No juu, meneehän se, onhan sitä kirjoja luettu ja tullaan lukemaan. Mutta sitten: deadline on vaatimattomasti keskiviikkona! Eli mun on luettava kaksi kirjaa lauantain ja sunnuntain aikana ja väsättävä niistä arvostelut keskiviikkoon mennessä, ollessani töissä iltavuoroissa. Jipii.

Tänään olin kuolla kylmyyteen tuolla ulkona. Kyllä, toppatakista, hatusta, huivista ja lapasista huolimatta. Käsittämättömän kylmä tuuli.

Ahdistuskohtauksen kourissa tilasin sitten leffoja ja levyjä seitsemällä kympillä. Miten mä onnistun tässä aina?!

Duuni ahdistaa niin ettei koskaan. Kamalasti tekis mieli vaan heittää ihan kylmästi hanskat tiskiin ja todeta, että nyt ei pysty kykenemään, tämä on loppu, punkt, slut. Heittäytyä sairaslomalle tai ottaa vakaasti loparit. Mieskin on ollut niin hiljaa ja taka-alalla, että surua pukkaa. Onneksi en ole antanut itseni heittäytyä tunteeseen vielä kokonaan, olis nyt tuhat kertaa vaikeampaa. Mä en tiedä tuleeko tästä yhtään mitään.

Kahvia on ainakin saatava. Nyt.

Hissi.

Onpa ollut taas hissimäinen mieliala tänään. Kaikki on hetken aikaa ihan hyvin ja sitten tullaan sukeltamalla alas. Ihan vuoristorataa. Kamalan kuluttavaa ja vittumaista, kun koko ajan sisäinen ilmapuntari heiluu hulluna. Kävin itkemässä vähän työpaikan vessassa välillä ja sitten taas ihan pokkana takaisin.

Toivottavasti saan ensi yönä nukuttua, viime yö oli sen suhteen aika huono. Hetihän se tietty vaikuttaa mielialaan, kun saa yön nukuttua. Väsyneenä on jotenkin niin herkillä.

Mä jotenkin odotan hirveästi taas jotain. En vain tiedä mitä. Tavallaan perjantaita, että olis se keikka jo ohi, tavallaan lauantaita, jolloin näen erään ihanan ystävän. Tavallaan taas mä odotan ensi viikon perjantaita, kun mennään miehen kanssa ulos, yhden mun kaveribändin keikalle, tavallaan ensi viikon lauantaita, kun vietetään ystäväporukan kanssa pitkästä aikaa Umpparibileitä ja mies tulee mukaan. Kesääkin mä odotan ja vaikka mitä. Elämän pitäis olla nyt ja tässä, mut mä vain odotan. Typerää.

Onneksi mä pääsin tänään sen verran ajoissa kotiin, että oon ehtinyt syödä ja pyöritän toista koneellista pyykkiä. Sain myös tiskattua, onneksi. Jotain sentään.

Kirjan pariin tästä, ja aikaisin nukkumaan (sen kun näkis).

Julmia aikeita

Mun ystäväni Jaska soitti mulle eilen jutellakseen synttäribileistäni. Ilmoitin vähän kuin sivulauseessa, että seuraamme liittyy eräs ystäväni. Jaska, jolla on taipumusta piikittelyyn, tenttasi tietenkin heti, että onko tämä nyt joku poikaystävä. Räjähti sitten itse nauramaan ajatuksen mahdottomuudelle (hän on siis piikitellyt minua vuosia kaikessa ystävyydessä juuri siitä, että aina välillä tuon porukkaamme jonkun uuden mieshenkilön, jonka kanssa olen todella hyvä ystävä, mutta en koskaan mitään muuta.). Hymyilytti, mutta en millään lailla korjannut Jaskan käsitystä.

Tänään mä sitten varoitin miestä, että se tulee joutumaan armottomaan tenttiin ylisuojelevien ystävieni taholta tullessaan ekaa kertaa meidän porukan seuraan. Keskustelussamme sanoin, että "varsinkin Jaska haluaa tietää, ovatko sinun aikeesi kunnialliset..." Johon mies, virne suupielessään: "Niin. Ovatko ne?"

Tuntia myöhemmin mies käveli ohitseni ja sanoimme aivan yhteen ääneen "Cruel intentions!" Nauratti.

Joudun istumaan ylitöissä tänään ja huomenna eilisen syöpäkontrollikäynnin takia. Arvatkaa neljätoista kertaa kiinnostaako.

Tää viikko on jostain syystä tuntunut ihan tervanjuonnilta. Aika mataa.

Vuosimaksu? Joka vuosiko?

Puuh.

Olenkos mä muistanut kertoa, kuinka paljon vihaan työtäni. No olen olen, tiedänhän mä sen.

Miten mä voin ahdistua siellä niin tolkuttomasti? Tai toisaalta, ehkä mä voisin esittää asian toisinkin. Miten mun asiakkaat voi olla niin saatanan typeriä?!? Asiakas soittaa tänään ihan hiilenä: "Mikä tässä laskussa on tää vuosimaksu? Mikähelvetin vuosimaksu?" Johon minä sitten selittämään, että se on sama vuosimaksu, joka sulta on veloitettu joka vuosi marraskuussa. "Mitä?? Maksoinko minä viime vuonnakin tämän saatanan vuosimaksun?" Johon minä, että joo, soitettuasi ensin tänne, että mikä se on tämä helvetin vuosimaksu...

Vedettiin töitten jälkeen lyhyet treenisessiot, akustista soitantaa. Tuntui hyvältä, mut harmittaa ettei ehditä enää kertaakaan treenata. No ehkä soundcheckissä ehditään ainakin pari biisiä. Sama se. Mä en ole hirveän innostunut, koska tiedätte-kyllä-kuka ei ole tulossa paikalle. No joo, kyllähän siitä sit pakostikin innostuu paikan päällä. Esiintyminen on sellasta. Ei kiinnosta pätkääkään, mut sitten kun on ne valot ja savukoneet ja yleisö. Sit nousee se vanha rokkimimmi esille. Se, joka esiintyy ihan vaan uhmasta ja laulamisen ilosta.

Mä kävin aamulla gynellä pitkästä aikaa. Tehtiin syöpäkontrollit, en oo kahteen vuoteen käynyt. Kaks viikkoa saa venailla lausuntoa. Mahtavaa. Toivottavasti kaikki on hyvin, mä en jaksais millään nyt mitään terveydellistä huolta enää enempää kuin jo on.

Tiedättekste mistä tietää, että mun elämässä on jokin tosi pahasti pielessä? Mä syön suklaata. Mä en syö koskaan suklaata, mut nyt mä mussutan Pandan tummaa kahvin kanssa.

Meniskö suihkuun vai istuisko tässä?

Hämmentää

Täällä edelleenkin on huokailua ilmassa. Olen pähkäihastunut.

Töissä oli kamalaa. Kiire iski tuossa viiden maissa ja sitten menikin loppuilta ihan kaaoksessa. Huomenna luvassa lääkärikäyntiä ja pientä treenisessiota. Viisi biisiä pitäs opetella huomiseksi... No joo. Enköhän mä kykene.

En ole oikein oma itseni. Olen niin tottunut olemaan murheellinen ja ahdistunut, että hämmentää tämä kumma kipinä elämässäni. Vaan olen iloinen siitä, todella.

Pikainen suihku ja sitten peiton alle, kirjan kanssa iltaa viettämään.

Viikon alku.

Psyykkaan itseäni maanantaimoodiin. Tästä on tulossa vallan veemäinen työviikko. On purtava hammasta ja vain kestettävä. Vaikka mieli tekisi kuinka rähjätä ja riehua.

Tänään on viikon ainoa varsinainen iltavuoro. Perjantaina lähden suoraan töistä tekemään soundcheckiä sitä hemmetin keikkaa varten. On mahdollista, että menen lauantaina aamulla töihin paikkaamaan ystävääni J:a, joka on lauantainakin keikalla eikä näin ollen pääse duuniin. Eli pikkujoulujuhlinta tuskin pääsee karkaamaan käsistä perjantaina. Taidan hiippailla suoraan keikan jälkeen kotiin.

Vaan sen näkee sitten. Viikonloppuunhan on kuitenkin aikaa tollanen pieni ikuisuus. Noin suurinpiirtein.

Päässä soi huonoja suomi-iskelmiä ja pitäisi tästä vääntäytyä liikkeelle. Olis niin mukavaa jäädä kotiin.

Huokauksia illassa.

Huokaus.

Joka kerta, kun mä tapaan Yömiehen, mä pelkään pahinta. Mä pelkään, että se nauraa mulle ja kertoo kaiken olleen vain vitsiä tai vedonlyöntiä. Mä pelkään, että tää loppuu.

Meidän piti tavata siis tänään ja mennä syömään. Mun yllätykseksi se soittikin mulle tuolta portilta. Että mä olen nyt täällä, tuletko avaamaan. Siinä syöminen unohtui. Me istuttiin vain sohvalla lähekkäin, se silitti mun hiuksia varmaan kaksi tuntia. Puhuttiin, naurettiin. Mä kaivoin sen pyynnöstä esiin muutaman valokuvan itsestäni, teinipunkkarina ja sitten Tukholman vuosilta. Sen oli pakko lähteä kotiin, koska sen frendi oli tulossa vielä käymään. Ne tekee häälahjaa ystävilleen. Mä saatoin sen dösäpysäkille, seisottiin siinä pakkasessa lähekkäin. "Tuu mun luo", se vielä ehdotti, mutta meillä on taas ihan eri vuorot huomenna. Mä tulin kotiin suloisten suudelmien muisto hymynä kasvoilla.

Huokaus.

Me ollaan suunniteltu vaikka mitä. Mun synttäreitä me juhlitaan kolmena eri päivänä kolmissa eri bileissä. Se on luvannut hoitaa meille saunavuoron, jotta mä pääsen muistelemaan miksi en käy saunassa. Meidän pitää mennä ostamaan sille verhot ja se on löytänyt mulle kirjahyllyn. Sitten onkin sen synttärit, enkä mä yhtään tiedä mitä antaisin sille lahjaksi. Jouluksi se menee vanhempiensa luokse, minä taas olen töissä. Sitä harmitti se ja se suunnitteli, että tulisikin vanhemmiltaan mun luo. Se on syötävän suloinen.

Huokaus.

Kertaus on opintojen äiti.

Antakaa mulle anteeksi, että mä nyt jauhan tätä. Suokaa se mulle, jooko. Tää on mulle niin ihmeellinen asia, että mun on jotenkin vain pakko nyt kertoa.

Me tavataan miehen kans jo huomenna taas. Me mennään syömään ja istumaan sunnuntaita jonnekin. Mä en malta odottaa, että näen sen. On perhosia vatsassa ja lepakoita tapulissa...

Vaikka tää päättyy takuuhuonosti, niin nyt, just tällä hetkellä, kaikki tuntuu sen arvoiselta.

Jos joku näkis mut nyt, purskahtais ehkä nauruun. Mä istun täällä kääriytyneenä uuteen huopaan, villasukat tietty jalassa ja idioottimainen hymy naamalla. Ja mun silmät, ne on taas muuttuneet vihreiksi. Ei enää läpinäkyvän harmaita silmiä! Jee! En ole enää tapettia!

(Joo. Hävettää!)

Perhosia vatsassa

Voi hyvät hyttyset sentään, millainen lauma perhosia liitelee vatsassani juuri nyt.

Yömies tuli kaksoisveljensä ja tämän tyttären kanssa hakemaan minua kymmeneltä. Ajoimme Ikeaan. Tungoksessa olimme lähekkäin, mies piti huolta siitä etten saanut ahdistuskohtausta, tuli välillä itse todella lähelle... Me kadotimme kaksoisveljen & lapsen jossain vaiheessa, jäimme odottamaan heitä rauhalliseen nurkkaukseen. Mies vitsaili, että on kadottanut kaksostutkansa, kun ei veljeä alkanut kuulua. "Mutta jos minä nyt suutelisin sinua, hän olisi välittömästi tässä vieressä."

Huivi teki niskahiuksiini ison takkukasan, kuten aina. Täsmälleen samanlainen takkukasa niskaan tulee vain ja ainoastaan silloin, kun on miehen kanssa peiton alla. "Pitäiskö tuo selvittää vai mennä tekemään lisää?"

Mies toivoi minua kylään residenssiinsä, mutta tulin kotiin johtuen kaksoisveljestä ja tämän lapsesta. Emme olisi kuitenkaan voineet olla kovin luontevia ja olla lähekkäin kuten me molemmat palavasti halusimme. Minut tuotiin siis kotiin. Voi kunpa vain...

No. Tein hyviä ostoksia. Ostin kaksi lämmintä fleecehuopaa jääkaappityyppisiä olosuhteita asunnossani lämmittämään, kaksi aivan fantastista puolen litran kahvikuppia, wokkipannun ja kattilan. Mies osti astioita (lautasia ja laseja sekä kattiloita ja mukeja), yöpöydän ja muuta.

Tästä tuli todella hyvä päivä. Mulla on lämmin ja kupliva olo.

Lyhyestä virsi kaunis

Mulla on hyvä mieli asioista, joita Yömies sanoi eilen. Mmm.

Kohta ystäväni J tuo minulle illan iloksi Studio Julmahuvin dvd:n. Yritän syödä jotain. Menen aikaisin nukkumaan.

Yritän olla hiljaa, rentoutua. Lihakset ovat krampissa, ei ole helppoa. (Mies on hankkinut minulle syntymäpäivälahjaksi lahjakortin tunnin selkähierontaan, voitteko te kuvitella?!?)

Huomenna - niin. Ehkä huomenna on hyvä päivä.

Muistikatkos ja migreeni

Heräsinkin sitten viideltä. Haistoin kummia hajuja, pinttynyttä rasvaa ja paistuvaa ihoa. Alku kunnon migreenille siis. Pistelin morfiinipillereitä naamaan ja yritin nukahtaa siinä onnistumatta. Ilmoitin töihin poissaolosta ja istuin pimeässä kylmät kädet silmillä.

Päänsärky kovertaa aivoni ontoiksi. Naapurin kiljuminen kaikuu ohimossa ja pilvien takaa pilkistävä aurinko upottaa veitsen vasemman silmäni yläpuolelle.

Nyt olen kipulääkkeestä turta ja paleleva.

Miehen viestit kertovat huolesta ja huumorista, tunteesta ja kaipauksesta.

En muista mitä minun piti kirjoittaa. Lepään hetken.

Tyttömäinen olo.

Helpottaa.

Lähdettiin töistä Janskin, Ninskin ja tiedätte-kyllä-kenen kanssa syömään ja leffaan. Nähtiin History of Violence. Pidin siitä, mutta en niin paljon kuin olisin toivonut. Lopputekstien aikana, valojen syttyessä Yömies ja mä tartuttiin toisiamme kädestä. Janski lähti suoraan kotiin, me käveltiin kolmestaan kohti steissiä. Me oltiin juteltu, että mentäis vielä kaljalle leffan jälkeen, mut Ninski poistui seurueesta todeten, että "mä en ehkä ole ihan samalla taajuudella nyt teidän kanssa..."

Me mentiin oluelle, juteltiin, käytiin läpi eilistä raivopamaria ja muutakin. Me istuttiin käsi kädessä ravintolassa ja tuijoteltiin toisiamme. Jossain vaiheessa se ehdotti, puolitosissaan, että mentäis kotiin. Mun tai sen. Tultiin järkiimme (mä menen aamuun huomenna, se iltaan). Erottiin ratikkapysäkillä tiukasti halaten ja hellästi suudellen.

Onpa tyttömäinen olo.

Suihkuun ja nukkumaan, muutaman tunnin ajaksi. Herätyskello soi 05.45.

Lauantaina mä tapaan Yömiehen kaksoisveljen, se oikein vaatimalla vaati sitä. Mmm.

Romahdus

Voi jumalauta. Mä romahtelin töissä oikein urakalla tänään. Itku oli silmässä koko ajan ja raivokohtauksen partaalla yritin sinnitellä. Vittu sentään, mä haluan itteni ja pääni kuntoon. Ei tästä tuu yhtään mitään. Lopulta mä lähdin vain menemään, kiroilin itekseni ja jätin Yömiehen huutamaan mun nimeä.

Mä olen niin raivokyllästynyt tohon mun duuniin, mä en jaksa sitä enää. Me saatiin tuoreet työvuorolistat ja arvatkaa kuka istuu seuraavat kolme perjantaita iltavuoroissa?

Taju lähtee.

Mun pitäis tehdä hirveästi kaikkea, tiskata ja pestä pyykkiä sekä syödä jotain, mut mä en pysty tekemään muuta kuin keskittymään siihen, että muistan hengittää.

Iltavuorot on hanurista.

Permele, että käy vanhan voimille nää iltavuorot.

Tulin töistä, söin vähän ja nyt nuokun tässä miettimässä, että suihkuunko vielä pitäisi jaksaa. Selässä on neljätoista naulaa pystyssä, siis tuntuu siltä, ei oikeasti ole.

Yömies pysyi tänäänkin kotona, mutta lähetti mulle tekstareita, joissa vakuutti ettei ole alkoholisoitumassa eikä hyppäämässä kaulakiikkuun. Hyvä näin. Ehkä se kykenee jo huomenna palaamaan elävien kirjoihin, ehkä ei.

Meillä on duunissa parin kuukauden välein aina sellanen tapaaminen lähimmän esimiehen kanssa. Käydään läpi vähän työasioita ja loppuaika hölistään muuta. Tänään mun uusi esimieheni JS kutsui mut tällaseen tapaamiseen. Me juteltiin puolitoista tuntia lähinnä siitä, kuinka mä jaksan. Se paljasti vahingossa syyn, miks mua ei ylennetty silloin alkusyksystä: mä olen niiden tukiverkko. Mä olen niin hyvä työssäni, ettei ne halua siirtää mua pois ja samalla tuuraan esimiehiä niiden työssä, jos ne on poissa. Musta se ei ole reilua. Ne ei anna mun edetä, koska mä olen niin hyvä juuri tuossa. Mut palkassa se ei mitenkään tietenkään näy. Tätä pitää miettiä.

Ystäväni Poppy sai bloggaamisesta tarpeekseen. Onneksi on kuitenkin vielä olemassa tuo ihminen, elämässäni. Uskallan väittää, että meille on tässä pikkuhiljaa kehittymässä oikein hyvä ja syvä ystävyys. Olen siitä iloinen, sillä hyviä ihmisiä minä juuri elämääni tarvitsen. Ja Poppy on hyvä ihminen. Halaus hänelle ja toivottavasti nähdään pian.

Niin, miten se oli? Suihkuun? Mitä? Mä haluan vain mennä nukkumaan.

Mykkä taluttaa sokeaa

Mä menin iltavuoroon töihin tänään. Yömies tuli jotain viis minuuttia mun jälkeen. Se oli selkeästi valvonut, dokannut ja itkenyt koko viime yön. Mä heitin sen ulos.

Mä ilmoitin sille tiukkaan sävyyn, ettei se ole työkunnossa, että sen pitäis mennä kotiin nukkumaan. Se tarttui mun käteen kuin hukkuva ja mä halasin sitä tiukasti. Se alkoi itkeä ja mutisi mun hiuksiin kiitoksia ja lähti.

Mä soitin sille sit myöhemmin, joskus neljän jälkeen. Se oli nukkunut pari tuntia ja fiilis tuntui olevan piirun verran parempi. Mä komensin sitä syömään jotain, menemään kuumaan suihkuun ja sitten takas nukkumaan.

Se komensi mut apteekkiin hakemaan masennuslääkkeitä (minkä mä teinkin). Se ilmoitti vievänsä mut viikonloppuna Ikeaan ja muuten vain ajelemaan, jotta pysytään erossa viinasta ja voidaan jutella.

Eli mykkä taluttaa sokeaa, eiks niin. Kaks jotakuinkin täysin pihalla olevaa ihmistä yrittää pitää huolta toisistaan. Tää ois huvittavaa, ellei tää ois niin saatanan vakavaa.

Kaatosateessa kävelin kotiin, itkin, nyt olen täällä villasukat jalassa pohtinut josko tämä on sittenkin jonkun alku. Uudenlaisen ystävyyden nyt ainakin. Mä olen nähnyt sen haavoittuvimmillaan ja se mut. Se ei hylkää mua enkä mä sitä.

Me pärjätään kyllä.

Sunday Bloody Sunday

Voi hyvänen aika sentään, miten väsynyt voi ihminen ollakaan. Mä en ole tehnyt mitään, ja viime yönäkin nukuin, mutta silti olen aivan hemmetin väsynyt. Ehkä mä nukuin liikaa tai jotain.

Mun niinsanottu elämäni tuntuu olevan jotenkin ihan jäissä. Kaikkea tapahtuu, maailmassa, mut meitsi on joutunut vilttiketjuun. Mun frendit, ne harvat, elää tällä hetkellä kiivasta busy-vaihetta ja mitä tekee meitsi? Istuu kotona ja syö porkkanoita. (Niitäkin vaan siks, ettei muuta naposteltavaa nyt ole. Mieluiten mä vetäisin roskaruokaa ja lohtumässyä, mut en jaksa komuta kioskille.)

Isänpäivä, joo, mä soitin sille. Mistä me puhuttiin? Ei mistään. Vajaan vartin verran hymistelyä puolin ja toisin. No neuvoin mä sitä WLANin kanssa ja se käski mun lähteä ulkoilemaan. Paha paha tyttö ei tee niin kuin isä käskee vaan jää himaan pesemään pyykkiä. (Katili sä muistat varmaan sen biisin, Paha tyttö, mä oon vetänyt sitä keikoilla.)

Mä yritän tosissani keksiä jotain syytä mennä huomenna töihin. Motivaatio muutti Kanadaan aikoja sitten, mut pakko olis jaksaa. Kaks iltaa, kolme aamua. Keskiviikkona Poikapienen kans ulos, torstaina pikkuporukalla leffaan. (Siihen on ikuisuus.)

Pysähdy, maailma, mä tahdon ulos.

Jospa kaivais imurin esille. Ainoo keino välttää totaalista paleltumiskuolemaa on imuroida hiki hatussa.

Paitsi arvatkaa jaksanko mä.

Sattuu.

Ei kannata lopettaa masennuslääkkeiden syömistä ihan noin vain. Ihan vain tiedoksi tämä.

Olo ei ole hyvä. En ole saanut mitään aikaan tänään. Olen lähinnä tuijottanut seinää ja itkeskellyt.

Yömies lähetti umpiliikuttavan tekstarin, jossa kiitti välittämisestä. Se on kriisinsä keskellä, enkä mä voi auttaa sitä muulla tavalla kuin olemalla olemassa. Ja palauttamalla meidän suhteen sellaiseksi, mikä se oli aiemmin: ystävyydeksi. Ei enää fyysistä läheisyyttä, mä en voi eikä sekään. Mulla on vain kamala kaipuu sen lähelle, enkä tiedä pystynkö enää koskaan katsomaan häntä näkemättä häntä sellaisena kuin hän noina muutamina öinä oli. Kiihkeänä, hellänä, kauniit silmät tummenneina, hiukan hengästyneenä ja lämpimänä. Kun hän suuteli minua, se oli todellista, vaikuttavaa, pakahduttavaa.

Auh. Sattuu, jonnekin tuonne sisälle.

Sunnuntaiangstia, lauantaina.

Kädet tärisee. Olen juonut liikaa kahvia ja polttanut liikaa tupakkaa. Ikävöin. Mulla on iso ikävä Yömiehen kainaloon. Tahtoisin päästä lähelle. En tapaa häntä tänä viikonloppuna, hän on kriisinsä polttopisteessä tänään. Itkin eilen, kun luin sähköpostiaan, jossa hän kertoi kauniisti tuntevansa minut nyt paremmin ja haluavansa itkeä vuokseni, elämäni vuoksi.

Illalla tapasin Santerin kantapaikassani. Joimme parit oluet ja juttelimme. Santerin piti lähteä, oli menossa ystävänsä synttäribileisiin. Parin tekstarin jälkeen suunnistin toiseen kalliolaisbaariin, siellä tapasin Jaskan. Ystäväni, lyömäsoitintaiteilija J liittyi seuraamme. Yhtäkkiä paikalle pamahti myös kitaristisankari Jari. Pitkästä aikaa! Oli mukavaa istuskella ja jutella. Olin kuitenkin liian väsynyt ja ajatukseni harhailivat Yömieheen ja takaisin. Tulin kotiin, kun J ja kumppanit lähtivät Juttutupaan.

Päivät on sekaisin päässä, kun oli eilen vapaalla. On sunnuntaiangstia, lauantaina. Murr.

Alustavaa biisilistaa

Saatiin tehtyä vähän alustavaa biisilistaa pikkujouluihin. Soitetaan olosuhteiden pakosta akustinen keikka, eikä ehditä kai kertaakaan treenata... Biisit on sovittu sähköpostitse, jokainen treenaa itsekseen ja sitten suoraan keikalle. Tästä ei voi seurata mitään hyvää...

Alustava biisilista:

Foo Fighters: Tired Of You
Alanis Morissette: Head Over Feet
AC/DC: Live Wire
Suzanne Vega: Luka
Nick Cave & Kylie Minogue: Where the Wild Roses Grow (tässä featuroi työkaveri Tommi)
Harry Chapin: Cat's In the Cradle

Minua ei huvita koko pikkujouluajatus, koska Yömies ei ole siellä. Vaan nyt pitäisi opetella nuo biisit. Mitäs sitä muutakaan näin vapaapäivänä...

Muikeaa perjantaita kaikille!

Vapaalla.

Ihanaa. Nyt on meikäläinen asennettu moodiin "vapaalla". Pitkä viikonloppu.

Laitan kohta vähän ruokaa ja sitten alkaa ultimaattinen lepäily kera leffojen ja kirjojen. Huomenna tapaan Santerin, pitkästä aikaa. Käymme kantapaikassa olusella ja syömässäkin kenties.

Päivä oli täynnä pieniä hymyilyttäviä asioita. Yömies pudotteli kahdenkeskisiä vitsejä keskusteluun, jossa muut osalliset kieltämättä olivat hieman pihalla. Mä luulen, että meistä näkee kyllä. Mä uskon, joo.

Mä en vain edelleenkään tajua missä mennään. Mut tavallaan mä en enää välitä. Katellaan mitä tapahtuu ja itketään sit kun on sen aika. Ja tilitetään lisää.

Nyt sitä ruokaa.

Ei helmetti tätä jaksa.

Olen edelleen aika apea. Olen haukkunut itseäni parikin päivää, kaikilla pahimmilla nimityksillä mitä tiedän. Siis minustahan on tullut jumalauta ihan aivoton! Kuinka helvetissä mä olen voinut sekuntiakaan kuvitella, että Yömies jotenkin voisi haluta olla seurassani? What the fuck?!?

Se on nuori, mä en. Se on hyvännäköinen, mä en. Se on fiksu, mä en. Se on hauska, mä en.

Silti. Se kävi halaamassa mua tänään töissä. Mmm. Ensi viikon torstaina me mennään leffaan.

Mun älykkyysosamäärä on pudonnut permele sentään kuulkaa pakkaselle.

Ja töissä, voi jumalauta, tyypit soittaa ja marmattaa jotain aivan vitun idioottijuttuja. Tyyliin ei tää mun kone toimi vieläkään, no mitä sä oot viime soiton jälkeen tehnyt, jotta se alkas toimia, no en mitään, mä oon vaan oottanut et se lähtee itsestään toimimaan. Apua. Mitä tohon voi sanoa? Mä sanoin, että sä voit odottaa vaikka tuomiopäivään saakka, itsestään se ei nyt kyllä ala toimia. Tai tää toinen, joka soittaa että mun vitun nettiyhteys on poikki, en mä kyllä oo yhtään laskuakaan maksanut, mutta enhän mä nyt edes voi maksaa niitä kun mun netti ei enää toimi. Fiksu päätelmä.

Huomenna vielä ja sit mulla alkaa pitkä viikonloppuvapaa.

Kahvia.

Kaikki

Mä en pysty enää kirjoittamaan.

Mä olen avannut valkoisen ruudun eteeni tänään jo ainakin neljä kertaa ja poistunut sitten kirjoittamatta sanaakaan.

Sensuurin kannattaja en ole, itsesensuuri on sitäkin kovempi.

Mä olen mokannut pahasti.

Mä kirjoitan nyt muistiin itselleni tänne yhden lauseen: Älä ikinä enää.

Siinä taisikin olla kaikki tältä erää.

Hukassa

Stereoissa soi Paus, kirvelevän kaunista musiikkia, joka saa kyyneleet silmiin.

Nukuin viime yönä ruhtinaalliset kaksi tuntia ja olen aivan rikkiväsynyt. Heräsin yöllä siihen, että vatsaan koski kovasti ja oli kova pissahätä. Virtsatietulehdus, voi jumalauta. En pystynyt enää nukkumaan, mietin jo Mariaan lähtemistä, kun tuska ja verenvuoto oli niin kova. Sinnittelin aamuun ja kävin hakemassa lääkkeet. Onneksi ne vaikuttavat nopeasti, nyt on jo helpompi olla.

Olisi kovasti kirjoitettavaa, mutta pelkään. En uskalla, täällä. Supermarketin nousu ja tuho?

"...i någon sång nån gång ska jag berätta allt..." (Paus)

Messuilua

Olipa päivä. Puuh. Onhan se vaihtelua duuniarkeen, käydä välillä messuilemassa ja muuta, mut on se vaan samalla niin vittumaista. Ihmiset ei osaa jonottaa vaan tunkevat liian liki, keskeyttävät, kakarat hyppivät pää edellä karkkikulhoihin, tavarat viedään käsistä, teinipojat avaavat pornosaitteja joka koneelle, populaa on karmeasti ja meteli on hirmuinen.

* * * * *

Täysin yllätyksettömästi mä olen ajatellut Yömiestä koko päivän. Huomaan hymyileväni idioottimaisesti vähän väliä, muistaessani jonkun lauseen tai sanan toissayöltä. Hassu tunne. Siitä on niin kamalan kauan, kun olen viimeksi tuntenut mitään tällaista. Mä näen hänet taas alkavalla viikolla. Mmm.

* * * * *

Mun veljeni soitti mulle tänään. Siis veljeni, joka ei koskaan soita mulle. Se kuulosti vähän masentuneelta (joo, sukuvika), mutta oli kiva jutella pitkästä aikaa. Se asuu nyt Kabulissa ja kertoi, että sille tarjottiin duunia Irakissa. Se miettii vielä, että ottaako se sen vastaan. Toivon, ettei. Vaikka Afganistankaan ei ole ihan rauhallinen maa, silti jotenkin musta tuntuu, että Irakissa on tuhat kertaa pahempi.

* * * * *

Kuumaan suihkuun, kahvia ja sitten nukkumaan.

Laimeita sanoja

Mun pitäis kirjoittaa jotain eilisestä. Mun pitäis tilittää hulluna tätä kummallista käännettä elämässäni. Mun pitäis kertoa miltä musta tuntuu... Mut mulla ei taida olla sanoja tai ne on kaikki liian laimeita.

Eilen oli mukava työpäivä. Mä sain positiivista palautetta mun pomolta ja se tuntui kivalta. Käsittelin melkein koko päivän kirjallisia reklamaatioita ja suorastaan ylitin itseni vastaamalla niihin ystävällisesti, ammattitaitoisesti, empaattisesti, mutta silti pysyen piinkovana kannassani. Duunikavereiden kanssa heitettiin ylilevotonta perjantailäppää.

Töitten jälkeen mä lähdin sitten sinne duunitapaamiseen. Sinne ilmaantui yllättävän suuri joukko väkeä, oli todella nastaa. Mulla meni siellä pidempään kuin piti, johtuen hyvästä seurasta ja runsaasta valikoimasta alkoholipitoisia juomia. Jutut jäi vähän kesken, mutta ehtiihän niitä jatkaa vaikkapa sitten pikkujouluissa. Mä keräsin kamani ja olin lähdössä, kun Yömiehen bestis karautti paikalle hakemaan autonavaimia mieheltä. Me juteltiin Yömiehen ja sen bestiksen kanssa vähän aikaa, sit Yömies tarttui mun hihaan ja kysyi, että saako se tulla mukaan tapaamaan Poppya ja Vanskua mun kanssa. Miten mä olisin voinut kieltää? Me hypättiin ratikkaan ja käveltiin Kurvista kantikseen, jossa nuo mainiot neidot olivat. Oli upeaa nähdä! Duunikaveri Tommikin ilmaantui sinne hetkeksi, mutta kovaan humalaansa vedoten poistui pian paikalta.

Mä olisin tahtonut jutella enemmän Poppyn ja Vanskun kanssa, mut Yömiehen läsnäolo esti mua. Se oli päissään ja tahtoi olla mun kanssa kahden. Me tultiin mun luo, valvottiin pitkään. Vai pitäisikö sanoa aikaiseen? Ei juurikaan nukuttu koko yönä.

Mä olen hirveän väsynyt nyt ja pieni pää on sekaisin kaikesta. Mä sain runsaasti hellyyttä ja silityksiä yöllä, tuo mies osaa pitää minusta kiinni juuri niin kuin haluan. Me oltais valtavan hyvä pari, mutta siitä ei tule mitään. Ei voi tulla. Mutta mä olen ajatellut nauttia näistä hetkistä sen kanssa. Siinä ei liene mitään väärää?

Yömies lähti aamulla, suunnistavat bestiksensä kanssa kohti Lahtea. Nauratti, kun hän totesi, että oli ajatuksissaan jo ottanut minut matkalle mukaan, kavereitaan tapaamaan. Kun me ollaan yhdessä, me ollaan toisillemme kaikki. Me nauretaan paljon, puhutaan paljon ja kosketellaan toisiamme koko ajan. Se tahtoo pitää mua kädestä kiinni ja silittää hiuksia, pitää mun kasvoja käsissään ja suudella. Viime yöhön kuului paljon sitä kaikkea.

Huomenna töihin. Tervetuloa moikkaamaan messuille!

Toivon pilkahdus

Torstai. Mmm. Huomenna siis jo perjantai ja aamuvuoro. Olen luvannut mennä töitten jälkeen yhteen firman tapaamiseen, litkimään muutaman oluen ja sanomaan muutaman sanan. Yömies tulee kanssani. Sen jälkeen tapaan ystäväni Poppyn. Muikeaa!

Harmi, että joudun sunnuntaina töihin. Olisi ollut ihanaa viettää kokonainen vapaa viikonloppu. Vaan ei auta itku markkinoilla. Seuraava viikonloppu on kuitenkin autuus; perjantai, lauantai ja sunnuntai vapaata. Tilipäivä on kovin kaukana, muutoin olisin lähtenyt tuolloin Turkuun.

Palelen niin, että tekis mieli laittaa lapaset käteen ja pipo päähän. Sisällä. Mahtavaa.

On jotenkin tosi hassu olo. Mieli on levoton ja ajatus lentää. Tukholmaan ja takaisin, on ikävä sinne. Tahtoisin viedä hänet sinne, näyttää millainen oikeasti olen. Istahtaa mielibaariin Söderissä, polttaa pikkusikareita ja hymyillä. Rupatella niitänäitä, mennä syömään siihen italialaiseen pieneen ravintolaan, jonka nimeä en koskaan muista. Kävellä Kungsholmenin halki ja päätyä lopulta satamaan, missä koen aina sen kahtia repeämisen tunteen. Osa minusta on siellä, lopullisesti. Jäädäkö vilkuttamaan laiturille vai lähteäkö mukaan?

Mä luulen, että mä olen selviämässä siitä, Rakkaan kuolemasta.

Muistojomotus

Työhön mennessä satuimme samaan hissiin, minä ja hän sekä harvemmin tapaamani kollega K. K loihe lausumahan ensin miehelle. "Vau. Sä näytät jotenkin... sä näytät jotenkin tosi hyvältä." Mies naurahti. K katsoi minuun. "Säkin... säkin näytät jotenkin ihan älyttömän hyvältä. Te siis molemmat... äh. Te vaan näytätte jotenkin ihan älyttömän hyviltä!" Mies katsoi minua ja minä häntä. Vähän nauratti. Molemmilla mustat nahkatakit, mustanharmaankirjavat huivit, siniset farkut ja sellainen kummallinen salaisuuden ja ihastumisen säteily.

Puoli työvuoroa sujui ihan kohtalaisesti, yksi totaalisen vittumainen keissi, jonka mä jouduin delegoimaan eteenpäin lähtiessäni tiimi- ja tuotepuolen palaveriin. Palaverissa räjähti hirveä päänsärky. Istuimme hämärässä huoneessa ja katsoimme kirkuvanräikeitä esittelyvideoita. Mä juoksin oksentamaan suoraan kokouksesta ja sain pomolta passituksen kotiin. Mä olen istunut pimeässä ja syönyt morfiinia kipuun. Enää se on pelkkä migreenin kaiku, muistojomotus.

On mentävä nukkumaan.

Siivekäs suriseva herätys

Talven ainoa hyvä puoli on mielestäni aina ollut se, että häipyvät elämästäni kaikki siivekkäät surisevat ötökät. Mutta mitä vielä, tänä aamuna puoli seitsemältä minut herätti jumalattoman iso kärpänen, joka surisi ympärilläni ja törmäili seiniin. Nyt se surisee tuolla ikkunassa, välillä tulee tähän ympärilleni lentelemään ja jatkaa sitten ikkunaan törmäilyllä. Eikö tuon pitäis olla jo jossain horroksessa?

Aloin eilen illalla lukea Nicci Frenchin kirjaa Kylmän kosketus. Niinhän siinä sitten kävi, että pääsin nukkumaan vasta puoli kolmelta... Kirja vaikuttaa ihan hyvältä, koukuttava se ainakin on.

Iltavuoroon taas. Onneksi meillä on nykyään niin, että melkein koko tiimillä on aina sama vuoro. Saan nauttia hyvästä seurasta siis työpaikalla, muuta iloa siellä ei olekaan. Meitä on sellainen noin viiden hengen porukka, joiden kanssa viihdyn vallan mainiosti.

Vielä haluan tässä kahvitellessani palata edelliseen postaukseeni ja saamiini tervehdyksiin kommenttilaatikossani: Kiitos! Mua ilahdutti kovin se, että niin moni ilmaisi itseään. Tuntuu samalla jotenkin hassulta, eihän mun elämässäni/blogissani tapahdu mitään sellaista, joka koukuttaisi seuraamaan. Vaan valita en, ehkä yllätän teidät kaikki jonain päivänä ja kirjoitan säkenöivän tekstin arjestani! No joo. Sitä päivää odotellessa...

Onks kukaan nähnyt mun ajatusta?

Mä en oikein tajua sitä, että ympäri Blogerdamin valtakuntaa ollaan nyt niin tohkeissaan uudesta Blogilistan avaussivusta eli Vartti mainetta -tilastosta. Kun itse luovuin tilastoinneista, se oli ihan tietoinen päätös eikä minua kiinnosta yhtään millä sijalla mä olen jossain listalla. Mua kiinnostaa se kyllä, oikein kovasti, että mulla tuntuu olevan mainio pieni lukijakunta, joista osa kommentoi ahkerasti. Siitä minä tykkään! Tekis melkein mieli pitää samanlainen nimenhuuto, kuin Blogstar omassa blogissaan teki. Mä luulen nimittäin, että mulla on sellaisiakin lukijoita muutama, jotka ei tuonne kommenttilaatikkoon ole koskaan itseään ilmaissut. Nyt olis sen aika!

Mä vietin helvetillisen iltavuoron lähinnä omaa päänsisäistä maailmaani tutkaillen. Muuten ihan jees, mut tais hommat vähän pissiä nilkoille. No, kerta se on ensimmäinenkin. Tuli sitten sovittua siinä leffatreffejä ja kaljallemenoa ja vaikka mitä duunikavereiden kanssa. Mä sain nimittäin yhdeltä isolta asiakkaalta kymmenen leffalippua! Olin hoitanut niille aika ison diilin, joten muistivat minua. Kilttiä.

Mulla oli jokin ajatus, mutta mä hukkasin sen. Tyypillistä. Ehkä mä keitän kupin kahvia ja seikkailen hetken netissä.