Maalareita ja musiikkia

Tänään on ollut aika laajan skaalan soittolista käytössä. Stereoissa ovat kaikuneet the Cure, Faith No More, Aimee Mann, Below Me, Sweatmaster, Hundred Million Martians sekä Sheryl Crow. Valitettavasti kannettavastani loppuivat patterit, muutoin olisin säästynyt kokonaan lasten kirkumiselta sekä vappupillin tms ääneltä. Joku nimittäin puhaltaa johkin hemmetin pilliin tuolla ulkona jatkuvasti. Kuulostaa pahalta.

Olen pohtinut tämän kertaista masennustani ja syitä, jotka ovat syösseet minut syvemmälle. Aika hyvin olen saanut pääteltyä syitä ja seurauksia. Ehkä en tarvitsekaan päälääkäriä. (Mieleni keksii tuhansia syitä olla menemättä lääkäriin.)

Meidän talossa maalataan ikkunoiden karmeja ulkoa päin. Onnistui se maalari säikäyttämään minut oikein kunnolla tänään. Olin suihkussa, juuri kun suljin hanan ja kääriydyin pyyhkeeseen, joku koputti aivan hirvittävän lujaa keittiön ikkunaan. Ja minä asun viidennessä kerroksessa. Juoksin pelkässä pyyhkeessä katsomaan, että mitä hemmettiä tapahtuu. Älyttömän tyly maalarismies siinä pällistelee ja komentaa laittamaan ikkunan kiinni. Mahtavaa. Huikkasi vielä tulevansa huomenaamulla jatkamaan ja sunnuntaina viimeistelemään. Että verhot ja ikkunat kiinni saa olla koko viikonlopun.

Huomenna tapaan pari ystävää. Olen siitä iloinen, sillä alkaa taas tämä antisosiaalisuus vähän kyllästyttää.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Ääniä

Kertokaapa minulle miksi tietyn ikäiset pikkulapset ilmaisevat itseään vain ja ainoastaan kirkumalla. Minä en inhoa mitään ääntä niin paljon kuin kirkuvia pikkulapsia. Pitäisi säätää jokin laki tahi asetus, että olisi oikeus mennä tukehduttamaan tai katkaisemaan kaulat noilta alamittaisilta. Minä vihaan lapsia.

Telkkari auki!

Kävin Santerin kanssa juomassa kaksi olutta. En ollut tajunnutkaan, kuinka kovasti tuo morfiinilääkitys vaikuttaa. Huh. Onneksi tajusin lopettaa ja tulin kotiin.

Kohta (klo 22.30) alkaa Maikkarilta mielenkiintoinen dokumentti. Tuleepa avattua telkkari ekaa kertaa pitkään aikaan!

Kovasti tekee koko ajan mieli syödä jotain.

Alastomia rumpaleita aamuisin

Bipona, tuo rakas sielun sisareni, kirjoitteli aamuista. Minullakin on monta karmeaa aamutarinaa (mm. eräs johon liittyy pieni kylä Pohjanmaalla, neljä aikamiespoikaa, koskenkorvaa sekä kadonnut piilolinssi), mutta en halua ajatella niitä nyt. Ne ovat melko ahdistavaa tavaraa. Sen sijaan voisin jakaa kanssanne kummallisen yksityiskohdan elämästäni.

Minulla on jokin geneettinen, sisäänrakennettu taipumus herätä alastomien rumpaleiden vierestä. Ei vain kerran, ei vain kaksi vaan useasti on käynyt niin, että bileiden jälkeen herään joko kotoa tai jonkun muun kotoa tai jopa hotellista kaikki vaatteet päällä ja vierestäni löytyy alaston rumpalismies. Mulla on melkein kaikki entiset poikaystävätkin rumpaleita. Mikä lie tendenssi tämä?! Ja ikuinen mysteeri on se, minkä tähden ne rumpaliepelit tahtovat aina riisuutua seurassani.

Yhdessä vaiheessa halusin niin kovasti katkaista tämän kierteen, että aloin seurustella miehen kanssa, joka ei ollut missään tekemisissä musiikin kanssa. Huonostihan siinä kävi. Muutaman vuoden toivuttuani tapasin ja pähkärakastuin mieheen, joka oli kaikkea, mitä olin ikinä miehestä toivonut ja vielä enemmän. Rumpalismies, kuinkas muuten.

Kerran olen kyllä, vuosia vuosia sitten, ollut suhteessa basistin kanssa. Ei koskaan enää, sen vannon!

Voimaton

Mä olin skeptinen tuon lääkärissäkäynnin suhteen, enkä turhaan. Juuri nyt mä olen niin masentunut, että voisin hypätä parvekkeelta, jos jaksaisin.

Syyllinen

Tämä on hirvittävän tylsä postaus, joka kannattaa jättää lukematta. Varsinkin sellaisten ihmisten, joiden lempisanontoja on "ota itseäsi niskasta kiinni, kyllä se siitä".

Mä menin duuniin aamulla, istahdin, aloin painaa. Tein hommiani siinä kaikessa rauhassa, mitä nyt pari esimiestä kävi kyselemässä voinko hoitaa "sen ja sen keissin, se on sun heiniä." Sitten yks kaks yllättäen osastopäällikkö seisoo vakavana mun vieressä: "Tuletko mun huoneeseen heti." Päähän pukkasi paniikkia. Mitä mä olen tehnyt? Jättänyt tekemättä? Luikin pomon huoneeseen ihan sydän kurkussa. Noh. Pomo istui alas ja ilmoitti mulle: "Sä lähdet nyt kotiin. Sä olet kolme viikkoa ollut täällä kuumeessa ja päänsäryssä ja sun selkää särkee niin, että sen oikein näkee miten sä vedät vinoon ja valut kasaan. Sä et ole nukkunut ikuisuuksiin. Mä olen varannut sulle meidän ylilääkäriltä ajan huomiseksi. Et tule aamulla töihin vaan menet sinne suoraan. Oletan, että jäät sairaslomalle. Haluan, että jäät sairaslomalle. Minä olen sinusta huolissani, me kaikki olemme. Me haluamme sinut tänne, me pidämme sinusta hurjasti. Mutta me haluamme sinut kuntoon. Sinun on pakko levätä."

Mitä siihen voi sanoa?!?

Nieleskelin itkua. Samoin pomoni. Että hän oli jumalauta ottanut asiakseen hoitaa mulle sen lääkäriajan, kun ajanvaraus kertoi, että "ehkä joskus ensi viikon lopulla", kun olin itse yrittänyt aikaa varata. Kuinka monella ihmisellä on tuollainen esimies?!

Ja sitten iski syyllisyys. Syyllisyys, josta Marleenan blogissa jo pienesti mainitsin. Mä tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole työkykyinen. Siitä, että mun päätä särkee kamalasti ja selkä on kuin tulessa. Siitä, että mun työkavereilla on entistä enempi kiire, kun mä en ole siellä. Siitä, että mä olen niin huono.

Antakaa minulle anteeksi.

Maanantaina pelastusrengasta vailla

Maanantait on kyllä yksiä perkeleitä. Kamala kiire töissä, päätä särkee edelleen ja taas, jotain pitäis jaksaa kotonakin tehdä.

No. Mä tiskasin sentään. Ja söin. On kai sekin jo jotain.

Ajattelin hakeutua arvauskeskukseen tässä joku päivä. Työpaikkalääkäristä ei oo mihinkään ja mä haluan jotain apua tähän päättymättömään hedariin. Sirdaludit on loppu nekin.

Ei oo helppoo.

Tahtoisin mennä Turkuun. Ystäviä rakkaita tapaamaan. Istua Arin kans jossain hämärässä kuppilassa tilittämässä, pelata Jyrkin kans Tornia, kävellä Sarin ja koiran kanssa pitkin puistoja. Ei oo rahaa lähteä, mut saahan sitä aina haaveilla.

Syksy paiskaa masennuksella enkä mä osaa ottaa koppia ja heittää sitä pois. Mä annan sen tulla, hukun.

Saunailta

Treenikämppä oli jo tunnin veivauksen jälkeen kuuma kuin sauna. Tämä minun karvalakkini, siis hiuspehkoni ei ole mitenkään viileä myöskään.

Helvetti, kuinka minä rakastan olla hiestä märkä, roikkua mikkitelineessä, nakuttaa tamburiinilla reiteni mustelmille, karjua kitarisat ulkona.

Rakastan rockia, rakastan musiikkia. Rakastan sen tekemistä enemmän kuin mitään.

Rrrrrrrock.

Miten on näin sunnuntaina kuulkaa vaikeata päästä kunnon rokkijyrätunnelmaan. Pitäisi lähteä treenikämpälle veivaamaan todella rajuja biisejä, mutta olo on vaisu. Yritin päästä huumaan kertaamalla biisit bassolla. Pikkuisen fiilistä löytyikin, kun punaista paholaista takoi. No, ehkä se tunnelma lymyää siellä treeniksellä ja löytyy, kun sinne asti pääsee.

Harmittava takaisku, että jää näkemättä Gilmoren tytöt. Voinhan mä ne videolle yrittää laittaa, mutta mun videot on toimineet vähän niin ja näin viime aikoina. Ei ole ollut aikaa eikä jaksua tutkia ja korjata.

Illaksi on sitten eilisen ruoan jämät. Nam.

Jag minns en dröm om snö...

Haikeansurulliseen lauantaihini on kuulunut valikoima Kentin haikeimpia ja surullisimpia biisejä. Pesin pari koneellista pyykkiä ja tein sitä kauan kaivattua perunamuusia ja jauhelihakastiketta. Söin itseni ihan soikeaksi, oli todella hyvää!

Muutoin olen sitten vain ollut, lukenut ja opetellut biisejä. Päätä särkee taas, en saanut kuin kahden tunnin unet. Tämä alkaa olla aika kestämätön tilanne.

Muutama idiootti on löytänyt minut ja blogini. Semmoisia ääliöitä, jotka tavallaan tuntevat mut tosielämässä, mutta eivät uskalla tavatessa muuta kuin tuijottaa rintojani hypnotisoituneena hetken aikaa. Runkkareita ja mammanpoikia, kusipäiden kuninkaita. Harmittaa.

Olispa joku, jolle vois soittaa. Nyt olis kiva jutella jonkun kanssa.

Feidaus

Ai väsynyt? Ai minä vai? Jaa, voi olla. Mä vietin päivän töissä, puhuin sekavia ja nauroin.Yks laiteasiantuntija kuunteli mua puhelimessa vartin ja räjähti nauramaan: "toi tarttuu, nyt mäkin ajattelen ruotsiksi ja käännän sen ensin englanniksi ja vasta sitten sanon suomeksi!" Sanakirja päässä, ei voi mitään!

Työpäivän aikana yks erittäin entinen avomies otti sähköpostikontaktia: meidän ystävä vuosien takaa, vanha bändikaveri on käymässä Helsingissä; nähtäiskö töitten jälkeen. No toki. Käytiin parit kaljat kumoamassa Bullmanissa, oli mieletöntä istua ja höpöttää niiden kanssa. Muisteltiin, että me soitettiin kimpassa jotain vuonna 1988 tai 1989, historian siipien havinaa jumalauta. Ihan käsittämätöntä! Muisteltiin aikojamme Joensuussa, treenikämppää Mutalassa, muita entisiä bändikavereita.

Kesken kaiken mä muistin blogimiitin ja sen, että oltiin Vaniljan kanssa mietitty sinne menoa. Pari tekstaria ja puhelu selvitti tilanteen, ei mennä. Helpotuksen huokaus.

Nyt väsyttää nimittäin niin, että pussit silmien alla ylettyvät noin suurinpiirtein polviin. Täysin turha on kuvitellakaan, että unta saisin, mutta saanpahan olla villasukat jalassa hiljaa keskenäni. Santeri ja sen velikin yritti tuossa houkutella vielä radalle, mut meikäläinen feidaa tänään tähän.

Linkkilista siivottu

Haikein mielin siivosin tuota linkkilistaani, Karu Selli sitten lopetti. Lisäsin muutaman sellaisen blogin, jota olen jo pitkään seurannut, mutta en vain ole jaksanut linkittää. Mikähän siinäkin muka niin iso homma olisi, pitää se ajan tasalla.

Olen ollut huonolla tuulella tänään. Minua ahdistavat kaikki tekemättömät ja osa tehdyistä. Tunnen itseni typeräksi ja jollain lailla helvetin huonoksi ihmiseksi tänään.

Yritän ajatella muita asioita. Kuten ruokaa. En ole jostain syystä tehnyt pitkään aikaan mitään hyvää sapuskaa, vaikka rakastan ruoanlaittoa. Suunnittelin, että lauantaina väsäisin jotain oikein hyvää. Kuten currypossua tai jotain. Ihan joku tavallinen ruoka olisi kanssa ihan ok. Perunamuusia ja jauhelihakastiketta. Nam. Syömäpuoli ei ole hanskassa, pitäisi enemmän miettiä sitä mitä suuhunsa pistää. Elimistö voisi paremmin.

Yritän tänään avata telkkarin. TV2 nimittäin lähettää tänään klo 20.30 avausjakson legendaarisesta Onnen päivät -sarjasta. Josko se toisi hymyä.

Olen kamalan väsynyt.

Hush!

Salaud, mee pois.
Ojis, mee pois.
IC, mee pois.

Eksynyt on tyly

Mä meinasin saada eilen paskahalvauksen ja räjäyttää lian pois tulikivenkatkuisella postauksella. Sain kuitenkin hillittyä itseni, mikä oikein onkin ja minulle sopivaa. Kerma kirjoitti eilen leikkimielisen haasteen, johon sisällytti myös meikäläisen vaatimattoman persoonan. Hän kehotti minua (muiden muassa) olemaan joskus edes tunnin ajattelematta vastakkaista sukupuolta tai kirjoittamaan edes yhden blogimerkinnän, jossa ei pohdita miehiä. Oikeasti raivostuin ihan tolkuttomasti. Kannattaisiko haastaa mukaan vasta sitten, kun on lukenut edes enemmän kuin kaksi blogimerkintää? Näin monta miesjuttua minä nimittäin löysin blogini etusivulta. Totta kyllä, olen kertonut jo kuolleesta rakkaastani sekä maininnut Menneisyyden Miehestä, mutta mitä sitten?! Minun elämäni ei todellakaan pyöri miesten ympärillä, olen ollut kuusi vuotta yksin ja sitä aion jatkaa hamaan hautaan saakka. Ja mitä helvettiä se sitä paitsi kenellekään kuuluu, vaikka pohtisinkin miehiä?!

Okei. Mä olen jo rauhoittunut. Sain ansaitsemani anteeksipyynnön ja se riittää tästä aiheesta nyt. Noin vastaisuuden varalle kerron kuitenkin, että jos juttuni ovat aivan helvetin tylsiä ja jankkaavat samaa, kannattaa mennä ihan muihin blogeihin. Mullakin on ihan sitä varten tuossa sivupalkissa tuommoinen linkkilista. Kukaan ei pakota lukemaan juuri tätä.

Yllättäen mä olen taas kerran sairaslomalla pari päivää. Kuume ja lihassärky vaivaavat. Vitutti ihan tosissaan, kun kävin meidän työpaikan terkkarilla ja se sanoi, että kun crp ei kohoa yhtään, mä olen kunnossa. Että mua ei pitäisi sattua mihinkään.

Ai helvetti, kun mulla olis haulikko.

Hedari

Menin nukkumaan puoli kahdelta. Heräsin puoli neljältä siihen, että minuun koski. Päähän koski, selkään koski, koko vasen puoli kroppaa tuntui olevan kuin tulessa. En saanut enää unta, makasin vain pimeässä ja podin kipua. Nousin sängystä vähän yli neljän, yritin venytellä niin kovin jumissa olevia, särkeviä hartioita.

En mennyt töihin. Olen istunut pimeässä ja päänsärky alkaa helpottaa. Onneksi.

Paleltaa kovasti.

Tänään yritän kuitenkin tehdä jotain oikein: aion syödä. Ruokaa. Syöminen on viime aikoina jäänyt väliin turhan usein. Se yhdistettynä univaikeuksiin ei ole oikein hyvä juttu. Kuluttaa, väsyttää. Jostain syystä en jaksa edes lukea. Lukeminen on mulle sillä lailla kausiluontoista, että välillä tulee breikki. Sen jälkeen ahminkin sitten aina kirjan päivässä. Oikein odotan jo breikin loppumista (vaikka se on vasta alkanut), sillä mulla on hyllyssä yli 1000-sivuinen lukematon teos. Saa syysiltoina käpertyä sohvalle villasukkineen ja uppoutua tarinaan. Suosikkipuuhaani!

Taidan ottaa viimeisen Clotamini ja yrittää levätä hetken. Kunpa nukahtaisin, unia näkemättä.

Iltamietteitä

Pikainen päivitys. Ei pysty oikein kirjoittamaan. Olen sekaisin.

Sain tänään tekstareita lauantaiyön mieheltä, hän halusi varmistaa, että voin hyvin ja että välillämme on kaikki okei. Teki mieli kirjoittaa, että muuten hyvin, mutta ikävä tuli. Tietenkään en tehnyt niin, kirjoitin vain kaiken olevan mahtavaa.

Kuitenkin, todellisuudessa, tietenkin, mulla on vähän haikea mieli. Kaipaan sitä jo, kosketusta.

Tänään työvuoron jälkeen tapasin Firmarockbändikaverit. Valittiin esitettävät biisit. Join liian monta bisseä, ei niin kovin yllättäen.

Pakko sanoa: Minh!!! Kiitos viesteistäsi, on ollut jo ikävä sinua. Lämmin halaus, olet mielessäni. Bipona, halauksen sinullekin laitan tulemaan, harvoin sitä tapaa ihmisiä, jotka ovat noin upeita kuin sinä! Olette mulle rakkaita. Kuin myös Kata ja muut uskolliset. Minä tarvitsen teitä kaikkia nyt.

Kyllä mä pärjään. Kuitenkin.

Ihoa

Olen saanut nukkua miehen sylissä. Hiuksiani on silitetty, kivistäviä hartioitani on hierottu, minut on vedetty tiukkaan syleilyyn. Miehen lämpimien käsivarsien tuntu ympärilläni on parasta huumetta. Näin ei tule enää koskaan tapahtumaan tämän kyseisen miehen kanssa, monestakin syystä, mutta olen iloinen, että näin kävi nyt. Hän teki kaiken, mitä olen kaivannut: hengitti niskaani ja silitti selkää ja päätä, lumoutui pikkuruisista kolmevitosen jaloistani, puhui hiljaa ja kauniisti. Hän suuteli olkapäätäni pimeässä, puristi lämmintä ihoaan vasten. Hetken aikaa olin jotain muuta kuin vain tapettia.

Nyt, yksin, palelen.

Humalainen viikonloppu

Syvä huokaus.

Eilen lähdettiin suoraan töistä kaljalle, minä ja neljä kollegaa. Yksi poistui kolmannen jälkeen, mutta me neljä jatkoimme matkaa keskustaan. Istuimme jonkin aikaa Ilveksessä, sitten saimme huiman pussikalja-treenikämppä -idean. Menimme kämpille ja jammailimme joitakin tunteja. Olimme humalassa ja väsyneitä. Ja minä tietenkin tajusin vasta noin kymmenen oluen ja neljänkymmenen tupakan jälkeen, etten ole syönyt juuri mitään viikkoon. Kalja nousi päähän kuin hissillä.

Mukava ilta oli silti. Poikapienen kanssa oli kiva jutella kunnolla pitkästä aikaa. Kotimatkalla törmäsin Vaniljasuklaaseen, jonka kanssa käytiin vielä yhdellä kantapaikassani.

Tänä aamuna olo oli huono, juuri syömättömyyden takia. Nyt tuntuu jo paremmalta ja taidan kirmata suihkun kautta baariin. Aiomme vetäistä päiväkännit ystäväni J:n kanssa.

Mä voisin elää näin. Vaikka olenkin tapettia.

Melkein ajatuksia, tunteella

Olen monta viikkoa pyöritellyt päässäni juttua, jonka haluaisin tänne kirjoittaa, mutta en vain tunnu saavan sitä ulos. Olen miettinyt miehettömänä elämistä, yksinäisyyttäni. Pelkään vain niin hirveästi kuulostavani ruikuttajalta, ja sitä en todellakaan halua. Mä en ruikuta, mä kerron miltä musta tuntuu.

Kyllä, minä kaipaan joskus miestä elämääni. Seksiäkin, joskus, mutta se ei ole pääasia. Tahtoisin tuntea sen ihastumisen fiiliksen, tiedättehän, perhosia vatsanpohjassa ja sitä kaikkea. Mutta samaan aikaan suurin osa minusta itsestäni kavahtaa koko ajatusta. Mä elän taas sellaista vaihetta elämässäni, jolloin tunnen itseni ihan nollaksi. Mä olin joskus nuorempana aika suosittu, mulla oli koko ajan jotain säpinää jollain suunnalla. Mutta nykyään, ei mitään.

Mä olen miettinyt paljon ulkoisia asioita. Varsinkin tavatessani uusia tuttavuuksia, nuoria ja nättejä tyttöjä, joilla on miehiä ja poikia kierroksessa joka sormelle. Mä tunnen itseni heidän rinnallaan hirmuisen ankeaksi. Mä olen tavallinen pyöreä mitäänsanomattoman näköinen vanheneva nainen, jota kukaan ei edes väkijoukossa huomaa. Musta on tullut hiljainen, harmaa, vaisu, seinäkukkanen. Mä en tiedä milloin ja miksi niin on käynyt, mutta kamalalta se tuntuu.

Joskus mä muistan sen, nähdessäni oman heijastukseni näyteikkunassa, millaista oli kun oli vielä nuori. Mä olin laiha, mulla oli valtavan paksut hiukset ja sellaiset kasvot, joita ei hevillä unohtanut. Nyt mä en näytä miltään. Kasvojeni tilalla voisi olla harmaata tapettia.

Mä en tiedä miksi olen vain varjo entisestäni.

Äh. Mä en jaksa yrittää pukea tätä sanoiksi nyt, kun en pysty siihen kuitenkaan. On ajatuksia ja tunteita, mutta vain melkein valmiita.

Huomenna aamuvuoro ja sitten vapaata. Onpa ihanaa!

Ohi on!

Minä selvisin tästä illasta! Vaan olipa yhtä helvettiä, Jesse jäi sinne paikalle vielä puoleen yöhön selvittämään Kauniaisten kaatumista. Puuh.

Ja mukavan väsynyt olo. Toivon, että uni tulee, kun tästä sänkyyn asti pääsen.

Mulla on liian pitkät kynnet, kirjoittaminen kuulostaa konekiväärin nakutukselta.

Kastuin kotimatkalla kaatosateessa. Taidan ottaa pikaisen kuuman suihkun, on aikas vilu.

Helpotus

Rasti seinään, ystävät, mä olen vihdoinkin nukkunut. Katupora aloitti seiskalta, mutta lopetti yllättäen melkein heti ja minä vajosin uneen. Mahtavaa. On melkein uudestisyntynyt olo. Tosi pää on vielä aika tokkurassa, kuten usein on, kun nukkuu oikein hyvin. Näin unta, jossa olin isoveljeni ja jonkun sen kaverin kanssa Irlannissa baarikierroksella. Omituista.

Viikko on mun ymmärtääkseni puolivälissä. Eli jotakuinkin voiton puolella ollaan. Sikäli mikäli mä tän illan päivystyksestä selviän. Monestihan sitä odottaa viikonloppua ihan kauheasti, mutta tällä viikolla mä olen suorastaan rukoillut sen tuloa. Vielä on siihen matkaa, mutta uskon selviäväni, viime yön unilla.

Huomenna on lisäksi palkkapäivä. Siitäkin olen iloinen. Saan maksaa mieltä jäytävän myöhässä olevan laskun sekä puoli tusinaa muuta ihan ajallaan. Lisäksi pääsen ostamaan apteekista lääkkeitä ja rasvoja. Iho alkaa jo kovasti reagoida syksyyn, nahat putoavat sekä selästä että käsivarsista. Atoopikon elämää. Kutina on niin kova, että haaveilen juustohöylästä, jolla voisi vedellä selästä lopun ihon irti...

Mä unohdin eilen ihan täysin tuon Mullan alla -sarjan. Mitähän siinä tapahtui?

Vesihiisi sihisi hississä

Mielialat ovat leikkineet hissiä tänään. Eilinen humoristisuus jäi jossain vaiheessa päivää kiukun jalkoihin. Töissä, missäs muuallakaan. Istuin paikallani, puhuin puhelimessa asiakkaan kanssa. Mun selän taakse parkkeerasi jotain kuusi ihmistä juttelemaan työasioista. Mä yritin kuulla mun asiakasta siellä luurissa, mutta nämä henkilöt selkäni takana puhuivat aika kovaa. Puhelun jälkeen ilmoitin sitten tylysti, että minä en halua olla parkkipaikalla töissä, menisivät muualle selvittelemään projektejaan, kun toinen puhuu siinä puhelimessa. Myöhemmin Poikapieni mainitsi, että perjantaina meidän seuraamme liittyvät myös Neiti sekä se ainoa kollega, joka koskaan on minusta puhunut paskaa selkäni takana. Suutuin, olisi voinut minultakin kysyä haluanko ne mukaan. En halua. Minä olen ollut Neidin seurassa, kun se kännää, ja kuka nyt oman haukkujansa kanssa haluaisi ulos lähteä. Taidan passata koko homman tai käydä tyylikkäästi yhdellä heidän seurassaan ja kipittää sitten kiireen vilkkaa jonnekin muualle.

Huomenna aloitan työt vasta klo 14. Tulen olemaan puolikuollut, kun viimein pääsen kotiin klo 22. Kuinka helvetissä mä saisin nukuttua ensi yönä?

Ehkä

Olen täällä naureskellut keskenäni ääneen. Viimeinenkin järjen valo hiipumassa? Ehkä.

Kiireinen päivä töissä. Mutta sain paljon aikaan. Työn lisäksi sain sovittua ekan bänditapaamisen ensi maanantaiksi. Kyllä se tästä. Ehkä.

Päivät on ihan sekaisin päässä. Olisipa jo perjantai. Vaan ei, on jaksettava vielä monta päivää ennen vapaita. Keskiviikkona teen päivystysvuoron ja voin vakuuttaa, että viimeistään silloin unohdan jo oman nimenikin. Ehkä.

Vaan perjantaina pääsen Poikapienen kanssa ulos. Seuraamme liittynee myös Andy. Veikkaan, että päädymme Andyn kanssa Manalaan ja tilitämme siellä pilkkuun asti. Odotan innolla. Ehkä.

Puhuin isäni kanssa puhelimessa. Tuli ikävä. Olisi kiva taas tavata. No, taitaa mennä ensi vuoteen. Ehkä.

Torstaina saan rahaa. Sitten saan apteekista haettua sitä hemmetin Ataraxia. Josko sitten tulisi uni. Toivon sitä koko pienen sydämeni voimalla. (Vaikka toisaalta, tää väsymyshulluus on melkein kivaa välillä. Kivaa taas ei ole se, että törmäilee seiniin eikä tajua mistään mitään.)

Kukahan siivoaisi tämän läävän? Onkohan kallista tilata joltain siivousfirmalta suursiivous? Minkä takia katuporahommien pitää alkaa aamuseitsemältä? Miksi naapurin koira ei voi olla hiljaa? Miksi poltan niin hirvittävän paljon tupakkaa? Miksi hiustenleikkuun pitää olla niin hemmetin kallista? Mistä saa varmuuden siihen, että onko toinen jalka pidempi kuin toinen?

Tuulelta vain mä vastauksen saan. Ehkä.

Poikki

On hiljaista. Olen itkenyt, kuunnellut levyjä, itkenyt vähän lisää. Olen liian väsynyt.

Nukkumaan menin joskus kahden maissa. Heräsin vähän yli neljän, kun naapurin täti puhui puhelimessa aikuisen poikansa kanssa. "Missä sä oot? Tulisit nyt kotiin..." Vajaan tunnin kuluttua tuli poika sitten kotiin ja kuuntelin sen hampaidenpesut, yöpissat ja nukkumaanmenot. Niiden koira raapi seinää ja mua vitutti niin raskaasti.

Elämä on joskus vain ihan saatanallisen kamalaa.

Ei pysty!

Pyykit pyörii koneessa ja keitin valuttaa kahvia. Oli kiireinen, mutta kiva työpäivä. Hyvällä porukalla vedettiin, joten naurua piisasi.

Nyt olen (yllätys, yllätys) niin väsynyt, etten jaksa juuri muuta kuin pelata Tetrista ja nollata aivoja sillä lailla. Ajattelin katsoa yhden elokuvan, mutta toisaalta, todennäköisesti en tajua siitä mitään väsymystilani takia.

Mä kirjoitan, oikeasti, mä vielä kirjoitan jonain päivänä jotain, ihan asiaakin. Nyt ei pysty kykenemään.

Päivän biisi: Don Huonot / Leijailtiin (joka syksyn soundtrack)

Roskaruokaa

Tulin töistä. Kävin kotimatkalla ostamassa lounarilla roskaruokaa Heseltä pitkästä aikaa. Yyh. On paheellinen ja turvonnut olo.

Edellisen postaukseni kommenttilaatikossa kirjoitin Biponalle siitä, kuinka mä kyllä tiedän, että mun lähtöihin ja levottomuuteen on ihan muut syyt kuin tyytymättömyys työpaikkaani. Mut mä haluan tässä lisätä, että kyllä jotkut ihmiset ovat levottomampia kuin toiset. Joku joskus kirjoitti: "Toiset on niitä, jotka lähtee. Toiset on niitä, jotka jää. Mä olen niitä, jotka lähtee." Mä olen ollut sellainen jo lapsesta saakka, muuttanut Ruotsiin yksin 14-vuotiaana ja jatkanut matkaa koko ikäni. Nyt mä vain alan väsyä tähän, ainaiseen lähtemiseen, kun paikatkin alkaa loppua kesken ja Suomessa on rahavelvollisuuksia, jotka on hoidettava pois. Kun mä olen velkani hoitanut, mä olen vapaa miettimään asiaa uudelleen.

Mä en jaksa kirjoittaa nyt kovin pitkää juttua. On nimittäin mentävä suihkuun ja nukkumaan, jotta jaksaa taas aamulla mennä töihin. Mä jatkan kuitenkin tästä aiheesta vielä, on mulle sen verran tärkeä asia kyseessä. Toinen juttu, mistä mä haluan kirjoittaa, on lapsettomuus ja miehettömyys, josta on aika paljon nyt kirjoitettu eri blogeissa. Siitäkin mulla on pari sanaa sanottavana. Josko huomenna sitten?

Yhtä kysymysmerkkiä

Olen nukkunut ainakin viisi tuntia. Sain siis oven auki unien maailmaan. Tuntuu kuitenkin, ettei se ihan vielä riittänyt, toivottavasti ensi yönä lisää.

Andy soitti mulle illalla. Se oli lähtenyt töistä Poikapienen kanssa kaljalle, olivat istuneet melko pitkään. Andy livautti, että olivat jutelleet kovasti minusta. Hmm. Mitähän lie juorunneet. Andy olisi halunnut jatkaa iltaa vielä mun kanssa, mutta mä fiksusti kieltäydyin väsymykseen vedoten. Tää päivä olisi kauhea, jos mä olisin lähtenyt radalle eilen.

Sukelsin eilen työpaikkailmoitusten maailmaan ja huomasin yllätyksekseni etsiväni töitä kaikkialta muualta paitsi Helsingistä. Mistähän nyt tuulee. Mun levottomuuteni alkaa kasvaa taas aivan hullun lailla ja tekis mieli vaihtaa jälleen kerran asuinpaikkaa. Kaupunkia. Maata.

Pitäis yrittää olla tekemättä liian nopeita päätöksiä, kerrankin. Mä poltan aina sillat takanani ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Pidemmän päälle se ei ole kovin terveellistä. Kun ikää on kertynyt näinkin paljon niin tästä maasta alkavat loppua kaupungit, joihin lähteä.

On kovin epävarma olo. Mitä mun pitäis tehdä ton työpaikan suhteen, asuinpaikan suhteen? Mä en ole koskaan pysynyt yhdessä työpaikassa niin kauan, että oisin saanut viettää täyden kesäloman... Pitäiskö mun niellä tämä stressi ja tyytymättömyys asioiden tilaan ja vain pysyä tuolla? Onhan siellä kuitenkin parhaat työkaverit mitä koskaan missään. Helpottaisko tää, jos mä nukkuisin kunnolla? Ajattelisin vain positiivisia puolia mun duunissa?

Hihityshermoraunio

Tänään se väsymys repesi nauruksi. Hihittelin kuin pikkukakara itsekseni, sitten alkoi päästä ulos suusta jo ihan kunnollisia pyrskähdyksiä, tämän jälkeen nauroin jo täyttä kurkkua ääneen. Kuten joku on joskus todennut, mulla on hemmetin kovaääninen ja tarttuva nauru... Joten viihdytin kansaa ympärilläni oikein urakalla. Naurettiin vedet silmissä tiimipalaverissa (viimeinen Pikkupomon vetämä!). Huh huh.

Pelkäsin lähteä kotiin töistä, sillä ajattelin koko ajan kaatuvani matkalla. Jalat tärisee, kädet samoin. Pää nytkähtelee itsekseen ja tuntuu kuin mun ja maailman välissä ois kaksikymmentä senttiä läpinäkyvää superlonia.

Huomenna iltavuoroon. Lauantai duunia. Sunnuntai sentään vapaa. Ensi viikko on vuoristorataa, ensin kaks aamua, sitten yks iltapäivystysvuoro (klo 22 asti), sitten kympin välivuoro ja perjantaina aikainen aamu. Sitten vapaa viikonloppu.

Olen täysin veto veks.

Tänään mun kannattaa varmaan mennä kirjan kanssa sänkyyn jo joskus kahdeksalta. Se nukahtaminen kun on tässä vaikeinta ja kestää monta tuntia. Niin että jos vaikka kolmen maissa viimein uni tulisi, saisin kuitenkin yhdeksään asti nukkua. Paitsi joo, se katuporahomma tossa ikkunan alla... Permele.

Taitaa olla turha toivo. Eikä mulla oo edes rahaa hakea Ataraxia apteekista, se voisi auttaa.

Ei helpotusta

Ei, en saanut vieläkään nukuttua. Mikään ei ole inhottavampaa kuin olla kuolemanväsyneenä sängyssä ilman unen tuomaa helpotusta. Olen niin väsynyt, että päätä särkee ja ajatus ei kulje. Kuin olisi humalassa, siihenhän sitä voi verrata.

Mies Menneisyydestä pelasti viikkoni lainaamalla mulle viisi kymppiä. Emme ole olleet yhteyksissä pitkään aikaan, eilen lähetin tekstarin, kun huomasin tilin olevan taas kerran tyhjä viikkoa ennen tilipäivää. Viidellä kympillä ja lounareilla elän kuitenkin herroiksi tuon viikon.

Jos mä olisin järkevä, mä jäisin tänään pois töistä. Hankkiutuisin lääkäriin ja sitä kautta sairikselle, uupumuksen ja stressin vuoksi. Mutta mä menen sinne silti, töihin, vaikka eiliset uutiset organisaatiomuutoksista vielä korventavatkin kurkkua. En muuten tainnut kertoa eilen, että minua vainoava Pikkupomo sai myös siirron toisiin tehtäviin, hän ei ole enää lähin esimieheni, mikä ilolla todettakoon.

Tulee pitkiä ja huonosti jäsenneltyjä lauseita, kun aivojen tilalla on kolmisen kiloa pumpulia. Antakaa mun joskus nukkua.

Jos olisin

Olen saanut haasteen.

Jos olisin kuukausi, olisin toukokuu.
Jos olisin viikonpäivä, olisin perjantai.
Jos olisin kellonaika, olisin 23.30.
Jos olisin planeetta, olisin Jupiter.
Jos olisin merieläin, olisin delfiini.
Jos olisin suunta, olisin se, joka on etelän ja lännen välissä.
Jos olisin huonekalu, olisin kirjahylly.
Jos olisin synti, olisin ne kaikki.
Jos olisin neste, olisin viskiaprikoosibrandygingerale.
Jos olisin puu, olisin pihlaja.
Jos olisin kasvi, olisin kaktus.
Jos olisin säätila, olisin helle.
Jos olisin soitin, olisin basso.
Jos olisin eläin, olisin kissa.
Jos olisin väri, olisin musta.
Jos olisin vihannes, olisin kurkku.
Jos olisin ääni, olisin Sami Sirviön kitarasoolo Om du var här -biisissä.
Jos olisin alkuaine, olisin elohopea.
Jos olisin auto, olisin rättisitikka.
Jos olisin laulu, olisin Faith No Moren Be Aggressive.
Jos olisin elokuva, olisin Johnny Deppin Soturi.
Jos olisin kirja, minut olisi kirjoittanut André Brink.
Jos olisin ruoka, olisin valkosipuligratinoitua kanaa smetanassa.
Jos olisin paikka, olisin Chelsea Hotel, New York.
Jos olisin numero, olisin 7.

Tämä oli vaikea.

Haminan kaupunki, päässä

Omituinen päivä. Kerta kaikkiaan. Mä olin väsymyksen takia aika pahalla tuulella ja kiire vielä pahensi oloa. Sitten meiliä Isopomolta. Ei tullut siirtoa toisiin tehtäviin tässä vaiheessa. Vitutti. Vielä enemmän vitutti, kun meillä oli infotilaisuus, jossa uusi organisaatiomalli esiteltiin henkilöineen. Siellä oli yksi niin kummallinen valinta, etten pysty mitenkään käsittämään sitä. En mitenkään.

Osastopäällikkö pyysi mua sit kanssaan röökille. Juteltiin. Se oli pahoillaan mun puolesta ja sanoi jotain, joka sai mut ajattelemaan, että se on pitänyt mun puolia, mutta Isopomo on jyrännyt sen. Mä sanoin suoraan sen, minkä olin jo itse mielessäni päättänyt: mä alan hakea muita töitä. Mä olen liian väsynyt tohon nykyiseen hommaani. Ja varsinkin nyt, kun työnkuva ei muutu vaan on yhtä epämääräinen kuin ennen.

Mä olen aika sekaisin.

Mä tahtoisin vihdoinkin nukkua. Vaan en ehdi, pitää syödä jotain, käydä suihkussa, rauhoittua. Ja kello soi 05.30. Jipii.

No niin.

On sitten nukuttu huikeat kolme tuntia. Tästä tulee mielenkiintoinen päivä. Varoitin jo eilen työkavereita, että tällä ja ensi viikolla voi väsymyksen takia olla pinna kireällä ja kiukkua ilmassa.

Mä olisin kyllä ehtinyt nukkua ainakin kuusi tuntia, vaan kun ikkunan alla on jokin katuporia ja kuormureita ja kaivureita vaativa projekti, jonka suorittajat aloittivat työt kello seitsemältä. Olisivat lakossa tai jotain muuta yhtä ajankohtaista!

Vaan yritän jostain kaivaa sitä väsymyshuumoria esiin, sen voimalla jaksaa. (Paitsi asiakkaat ei ehkä ihan ymmärrä.)

Öitä!

Huuh. Olipa keikka. Bändi oli ihan parhaimmillaan ja oli todella mahtavaa nähdä kavereita. Arin tapaaminen oli tietty ihan huippua, kuinka mä rakastankaan sitä ihmistä. Mun paras ystäväni. Se tietää musta kaiken, ja silti pitää minusta, voiko sen parempaa ollakaan?

Tällaiset illat, ne on elämän suola. Pieni hymy huulilla lähden tästä pesulle ja nukkumaan. Hyvää yötä!

(Aamulla taas elämä on ihan paskaa, sen takia oli pakko postata tällainen onnellinen kirjoitus välillä...)

"Steariini seksi"

Miten joku on voinut päätyä mun blogiin googlettamalla "steariini seksi"?!? Ei täällä puhuta seksistä eikä steariinista!!

On väsynyt tämä. Aamu meni ihan överitokkurassa, kaatelin kahvia suuhun suoraan pannusta. Järkkykiire töissä, mut Poikapieni pelasti taas moneen monituiseen kertaan. Lähtiessäni se vielä kyseli mun vuoroista ja halusi ehdottomasti kirjoittaa kalentereihin (omaansa ja mun), että ensi viikon perjantaina mennään töitten jälkeen yhdessä kaljalle. Se ihminen on mun työpäivän valo.

Mun pitänee syödä jotain ja valmistautua lähtemään keikalle. Mä olen vain niin hemmetin väsynyt, että tekis mieli käpertyä tuohon sohvalle. Mut onhan mun mentävä, mä näen niitä rakkaita niin harvoin.

Looginen yhteenvetohan tästä on se, että olen huomenna vielä tuplasti väsyneempi, ei vanha jaksa sillain heilua yömyöhällä tuolla riekkumassa.

Mitähän sitä söis?

Hetkellinen mielenhäiriö

Onkohan mulla joku helvetin hormonitasapaino ihan persiillään vai mikä hitto pistää taas kyyneleet silmiin koko ajan. Mä en jaksa.

Mua väsyttää koko ajan. Mä olen nyt jo valmiiksi aivan paskana alkavasta saatanallisesta työputkesta. Duunissa on kiireempi kuin koskaan ja mua kiinnostaa taas ihan kympillä mennä sinne kuuntelemaan Pikkupomon ivailua ja hoputusta.

Mä olen jotenkin helvetin vihainen ja samaan aikaan tosi surullinen. Olenko mä lopullisesti sekoamassa, vai olenko mä vain hetkellisessä mielenhäiriössä?

Jos ottais vuorotellen kylmän ja kuuman suihkun.

Koti-ikävä

Olen jälleen kerran onnistunut saamaan hartiani umpijumiin nukkuessa. Sellanen pistävä kipu vasemman lapaluun vieressä ja jomottava särky oikealla puolella. Mahtavaa.

Rakas ystävä Eskilstunasta lähetti kutsun synttäribileisiin lokakuussa. Tekis aivan älyttömästi mieli mennä, mä en ole tavannut niitä hulluja pitkään aikaan. Vaan kun se on niin hemmetin hankalaa järjestää. Laivaliput, junaliput, majoitus, safkat, juomat... Mulla ei ole rahaa. Ja joutuis varmaan töistäkin hoitamaan jotain palkattomia vapaita, jotta ehtis sinne ja takaisin. Ja se hemmetin Firmarock on juuri samoihin aikoihin.

Kutsua lukiessa valtas mielen voimakas koti-ikävä. Mä tahdon kotiin.

Telkkaria

Jipii, suuresti ihastelemani Gilmoren tytöt -sarja palasi tänään telkkariohjelmistoon. Sen jopa katsoin, toisin kuin viime viikolla alkanutta Mullan alla -sarjaa, joka tosin on nauhalla odottamassa sopivaa katseluhetkeä. Niitä ei vain tunnu olevan, niitä hetkiä. Ehkä toi Gilmoren tytöt on jatkossa se mun viikottainen telkkarihetki ja muut saa suosiolla jäädä pois.

Olen pessyt pyykkiä, tiskannut ja puuhaillut pientä. Sulatan jääkaappia, se tuntuu kestävän noin viikon. Oli nimittäin pakastelokero niin umpijäässä, ettei edes oma käteni mahtunut sinne sisään...

Kohta vois lämmittää eilisen ruoan jämät. Paneutua kirjaan syömisen ohella. Toivoisin olevani lomalla, näin vois viettää monta päivää.

Elokuvayliannostus

Olipa outo ja epätodellinen lauantai. Katsoin yhteensä viisi elokuvaa. Söin niin paljon, että vatsaan koski. Luin kirjaa. Menin nukkumaan vasta neljältä aamulla.

Tänään mun pitäisi saada kaikenlaista tehtyä täällä kotona. Olen huomennakin vapaalla ja ajattelin lähteä koluamaan kirpputoreja.

Olen vähän suruinen Biponan päätöksestä lopettaa bloggaaminen. Ymmärrän sen kyllä, mutta itsekkäästi tulen kaipailemaan kumminkin. Kuin menettäisi ystävän.

Missä olet, ystäväni?

Minne katosi Bipona?!? Olen hirvittävän huolissani. Toivoisin saavani viestin. Olethan kunnossa?

Olen katsonut kaksi elokuvaa. En ole vieläkään keksinyt mitä laittaisin ruoaksi tänään. Ei se mitään, menen jossain vaiheessa kauppaan keksimään.

Otin asiakseni poistaa blogini Blogilistan tilastoinneista. Masennuin niin hirveästi, kun menetin yhtäkkiä monta tilaajaa. Olin jo aiemmin ajatellut, että mitä järkeä on tuijottaa tilaajamäärää. Siihen jäi jollain ällistyttävällä tavalla koukkuun. Nyt on helpompi kirjoittaa, kun ei tuijota lukuja. Keskittyy vain olennaiseen, tai jotain.

Mulla ei ole kovin älykäs olo juuri nyt.

Vapaata

Huomenta.

Heräsin puoli seitsemältä ihan paniikissa. Kuvittelin myöhästyväni töistä. Stressin oireita siis, taas. Vaan onneksi on siis vapaata. Ja vieläpä pitkä viikonloppu.

Eilen oli todella kivaa. Terveiset Poppylle, Vaniljasuklaalle ja Marille. Pahoittelen edelleen väsymystilaani. Vaan muikeaa oli kyllä tavata! Ja se biisi oli siis Foo Fightersin Tired Of You...

Tätä päivää ajattelin viettää nautiskellen. Teen jotain hyvää ruokaa. En ole kyllä vielä päättänyt mitä, ehdotuksia otetaan vastaan kommenttilaatikossa. Katson elokuvia. Luen kirjaa.

Huomenna voiskin sitten keskittyä kotihommiin, siivota ja jotain. Mmm. Vapaata. Ihanaa.

Sisältö puuttuu

"Mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään..."

No okei, mies mä en ole, mutta muuten noi sanat sopii muhun kuin nyrkki silmään. Kunpa ois jotain kohkattavaa! Jotain hysterisoitavaa! Joku ihminen...

Vaan ei. Tää on niin tätä. Parin tunnin unet, töihin, töistä kotiin, jotain ruokaa, lukemista, suihku, unet ja sama alusta. Uudelleen ja uudelleen.

Pari mun kaveria on ammattinimikkeeltään sisällöntuottajia. Voiskohan niiltä tilata sisältöä elämään?

Ensi tiistaina muutamien kavereiden bändit On the Rocksissa. Sieltä mut voi bongata. Ja tietty tänään bloggaajien minimiitistä.

Until then.

En ole läsnä

Pikkupöhnäistä iltaa. Käytiin tuossa Santerin kanssa syömässä ja kumottiin parit jallukolat ja oluet ja siiderit.

Se tämänpäiväinen keskustelu kehityspäällikön ja osastopäällikön kanssa meni ihan hyvin. En tiedä vielä mitään, kyseessä oli vasta ns. alustava haastattelu. Eiköhän tässä syksyn mittaan jotain tapahdu. Voi olla, että lähden Hämeenlinnaan.

Kaipailen sellaista päiväkännimeininkiä. Tiedättekö te, ensin juodaan ilta ja yö ja vaikka aamuun asti. Sitten kakkospäivänä lähdetään taksilla Juttutupaan ja vedetään dagen efter -tyyppiset päiväsoseet. Sitä mulla on ikävä. Onneksi Santeri ymmärtää minua ja lupasi toteuttaa tuon kanssani vielä tänä vuonna.

Onpa väsynyt olo. Viime yön unien jäädessä niin lyhyeksi musta tuntuu, etten oikein ole enää ns. läsnä tässä reaaliajassa ja -maailmassa. Vaan onneksi voi pitkän viikonlopun nyt levätä, kun niitä Turkurahoja ei mistään ole lompakkooni hypähtänyt.

Lähteekö Mari huomenna messiin?

Torstai on toivoa täynnä?

Hui miten vähän sain nukuttua. Olen aivan pökkyrässä, vaikka kahviakin olen litkinyt jo aikamoisen saavillisen.

Ajatukset ovat jo illassa. On mukavaa päästä Santerin kanssa syömään ja höpöttelemään. Nähdään nykyään sen verran harvoin, että ihan harmittaa.

Pikkuisen pukkaisi stressiä, kun musahomma ei etene. Pitäisi päästä Turkuun viimeistelemään biisejä ja sitten studioon. Vaan kun aikaa tuntuu olevan kovin vähän arjessa. Nythän mulla ois tulossa se pitkä viikonloppu, mutta lompakko ei anna lähteä.

Yritän ajatella tänään hyviä asioita. Kohtaaminen kehityspäällikön kanssa mietityttää. Illalla olen jo viisaampi.