Maanantaina pelastusrengasta vailla

Maanantait on kyllä yksiä perkeleitä. Kamala kiire töissä, päätä särkee edelleen ja taas, jotain pitäis jaksaa kotonakin tehdä.

No. Mä tiskasin sentään. Ja söin. On kai sekin jo jotain.

Ajattelin hakeutua arvauskeskukseen tässä joku päivä. Työpaikkalääkäristä ei oo mihinkään ja mä haluan jotain apua tähän päättymättömään hedariin. Sirdaludit on loppu nekin.

Ei oo helppoo.

Tahtoisin mennä Turkuun. Ystäviä rakkaita tapaamaan. Istua Arin kans jossain hämärässä kuppilassa tilittämässä, pelata Jyrkin kans Tornia, kävellä Sarin ja koiran kanssa pitkin puistoja. Ei oo rahaa lähteä, mut saahan sitä aina haaveilla.

Syksy paiskaa masennuksella enkä mä osaa ottaa koppia ja heittää sitä pois. Mä annan sen tulla, hukun.