Syyllinen

Tämä on hirvittävän tylsä postaus, joka kannattaa jättää lukematta. Varsinkin sellaisten ihmisten, joiden lempisanontoja on "ota itseäsi niskasta kiinni, kyllä se siitä".

Mä menin duuniin aamulla, istahdin, aloin painaa. Tein hommiani siinä kaikessa rauhassa, mitä nyt pari esimiestä kävi kyselemässä voinko hoitaa "sen ja sen keissin, se on sun heiniä." Sitten yks kaks yllättäen osastopäällikkö seisoo vakavana mun vieressä: "Tuletko mun huoneeseen heti." Päähän pukkasi paniikkia. Mitä mä olen tehnyt? Jättänyt tekemättä? Luikin pomon huoneeseen ihan sydän kurkussa. Noh. Pomo istui alas ja ilmoitti mulle: "Sä lähdet nyt kotiin. Sä olet kolme viikkoa ollut täällä kuumeessa ja päänsäryssä ja sun selkää särkee niin, että sen oikein näkee miten sä vedät vinoon ja valut kasaan. Sä et ole nukkunut ikuisuuksiin. Mä olen varannut sulle meidän ylilääkäriltä ajan huomiseksi. Et tule aamulla töihin vaan menet sinne suoraan. Oletan, että jäät sairaslomalle. Haluan, että jäät sairaslomalle. Minä olen sinusta huolissani, me kaikki olemme. Me haluamme sinut tänne, me pidämme sinusta hurjasti. Mutta me haluamme sinut kuntoon. Sinun on pakko levätä."

Mitä siihen voi sanoa?!?

Nieleskelin itkua. Samoin pomoni. Että hän oli jumalauta ottanut asiakseen hoitaa mulle sen lääkäriajan, kun ajanvaraus kertoi, että "ehkä joskus ensi viikon lopulla", kun olin itse yrittänyt aikaa varata. Kuinka monella ihmisellä on tuollainen esimies?!

Ja sitten iski syyllisyys. Syyllisyys, josta Marleenan blogissa jo pienesti mainitsin. Mä tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole työkykyinen. Siitä, että mun päätä särkee kamalasti ja selkä on kuin tulessa. Siitä, että mun työkavereilla on entistä enempi kiire, kun mä en ole siellä. Siitä, että mä olen niin huono.

Antakaa minulle anteeksi.