Hihityshermoraunio

Tänään se väsymys repesi nauruksi. Hihittelin kuin pikkukakara itsekseni, sitten alkoi päästä ulos suusta jo ihan kunnollisia pyrskähdyksiä, tämän jälkeen nauroin jo täyttä kurkkua ääneen. Kuten joku on joskus todennut, mulla on hemmetin kovaääninen ja tarttuva nauru... Joten viihdytin kansaa ympärilläni oikein urakalla. Naurettiin vedet silmissä tiimipalaverissa (viimeinen Pikkupomon vetämä!). Huh huh.

Pelkäsin lähteä kotiin töistä, sillä ajattelin koko ajan kaatuvani matkalla. Jalat tärisee, kädet samoin. Pää nytkähtelee itsekseen ja tuntuu kuin mun ja maailman välissä ois kaksikymmentä senttiä läpinäkyvää superlonia.

Huomenna iltavuoroon. Lauantai duunia. Sunnuntai sentään vapaa. Ensi viikko on vuoristorataa, ensin kaks aamua, sitten yks iltapäivystysvuoro (klo 22 asti), sitten kympin välivuoro ja perjantaina aikainen aamu. Sitten vapaa viikonloppu.

Olen täysin veto veks.

Tänään mun kannattaa varmaan mennä kirjan kanssa sänkyyn jo joskus kahdeksalta. Se nukahtaminen kun on tässä vaikeinta ja kestää monta tuntia. Niin että jos vaikka kolmen maissa viimein uni tulisi, saisin kuitenkin yhdeksään asti nukkua. Paitsi joo, se katuporahomma tossa ikkunan alla... Permele.

Taitaa olla turha toivo. Eikä mulla oo edes rahaa hakea Ataraxia apteekista, se voisi auttaa.