Ei toivoa torstaisin.

Miten mä en koskaan opi sanomaan ei? Olin just tuskaillut, että kun nyt sais tuon perjantain keikan pois alta, sitten vois ihan relata viikonlopun, tavata ystävä lauantaina ja nukkua pitkään. Noh. Pyyntö tuli, oikein kaunis sellainen, että kuule, arvosteletko yhden kirjan. Kirja oli sellainen, jonka olisin joka tapauksessa hankkinut ihan lähipäivinä, joten mikä jottei. Sain suostuttuani vielä kauniimman pyynnön, että josko tämän toisenkin sitten. No juu, meneehän se, onhan sitä kirjoja luettu ja tullaan lukemaan. Mutta sitten: deadline on vaatimattomasti keskiviikkona! Eli mun on luettava kaksi kirjaa lauantain ja sunnuntain aikana ja väsättävä niistä arvostelut keskiviikkoon mennessä, ollessani töissä iltavuoroissa. Jipii.

Tänään olin kuolla kylmyyteen tuolla ulkona. Kyllä, toppatakista, hatusta, huivista ja lapasista huolimatta. Käsittämättömän kylmä tuuli.

Ahdistuskohtauksen kourissa tilasin sitten leffoja ja levyjä seitsemällä kympillä. Miten mä onnistun tässä aina?!

Duuni ahdistaa niin ettei koskaan. Kamalasti tekis mieli vaan heittää ihan kylmästi hanskat tiskiin ja todeta, että nyt ei pysty kykenemään, tämä on loppu, punkt, slut. Heittäytyä sairaslomalle tai ottaa vakaasti loparit. Mieskin on ollut niin hiljaa ja taka-alalla, että surua pukkaa. Onneksi en ole antanut itseni heittäytyä tunteeseen vielä kokonaan, olis nyt tuhat kertaa vaikeampaa. Mä en tiedä tuleeko tästä yhtään mitään.

Kahvia on ainakin saatava. Nyt.