Puolivaloilla.
Tänä aamuna on jo paremmin.
Mun järkytti eilen sydänjuuria myöten eräät asiat. Mies selvitti niistä osan pikkutunneille jatkuneella sähköpostivaihdolla. Olen helpottunut ja vain hieman haikea.
Osasin sitten houkutella kommenttilaatikkooni taas anonyymin vittuilijan, ja häpeän syvästi sitä, että reagoin häneen kommentoimalla takaisin. Olisi pitänyt vain toivottaa hyvää illanjatkoa hänellekin.
Menen vaihteeksi aamuvuoroon töihin, kuten huomennakin. Mukavaa, kun jää illaksi hieman ns. omaa aikaa. Huomenna tapaan töitten jälkeen ystäväpariskunnan vuosien takaa. Olen siitä iloinen.
Kunpa saisin jostain virtaa. Tunnen olevani ja tekeväni asioita ihan automaatiolla, puolivaloilla. Masennus heittelee hissin lailla ylhäältä alas ja päinvastoin. En koe lääkityksestä olevan mitään apua.
Mukavaa perjantaita kaikille.
Mun järkytti eilen sydänjuuria myöten eräät asiat. Mies selvitti niistä osan pikkutunneille jatkuneella sähköpostivaihdolla. Olen helpottunut ja vain hieman haikea.
Osasin sitten houkutella kommenttilaatikkooni taas anonyymin vittuilijan, ja häpeän syvästi sitä, että reagoin häneen kommentoimalla takaisin. Olisi pitänyt vain toivottaa hyvää illanjatkoa hänellekin.
Menen vaihteeksi aamuvuoroon töihin, kuten huomennakin. Mukavaa, kun jää illaksi hieman ns. omaa aikaa. Huomenna tapaan töitten jälkeen ystäväpariskunnan vuosien takaa. Olen siitä iloinen.
Kunpa saisin jostain virtaa. Tunnen olevani ja tekeväni asioita ihan automaatiolla, puolivaloilla. Masennus heittelee hissin lailla ylhäältä alas ja päinvastoin. En koe lääkityksestä olevan mitään apua.
Mukavaa perjantaita kaikille.
posted by Lostis at 6:21 AM
7 Comments:
Lääkitys harvoin tehoaa ilman terapiaa, se on monesti vain lääkäreiden "helppo" tapa saada asia ja potilas pois päiväjärjestyksestä, valitettavasti. Terapiaan pääseminen on aika kinkkinen prosessi, mutta kannattaisi ainakin yrittää. Ehkä mielenterveystoimistossa osaisivat neuvoa alkuun.
Entiset mielenterveystoimistot eli nykyiset psykiatriset poliklinikat ovat täynnä. En ole tarpeeksi itsetuhoinen päästäkseni sinne. Enkä usko terapiaan omalla kohdallani.
No kyllä varmasti uusista masennuslääkkeistä on jo yksistäänkin apua, usein mutta ei aina, eikä kaikille. Kokeile lääkityksen vaihtamista. Joku lääke toimii toisella ja joku ei. Tekstiesi perusteella uskaltaisin/haluaisin olla eri mieltä kanssasi terapian sopivuudesta sinulle. Pystyt selvästi ilmaisemaan itseäsi tämän suomen kielen avulla ja se taitaakin, riittävän älyn lisäksi, olla se tärkein edellytys terapiasoveltuvuuteen. Jep, psyk.polit ovat "täynnä" ja sinne pääsemiseksi pitää olla joko helvetin itsetuhoinen tai sitten niin paljon terve, että jaksaa tapella itsensä sinne sisälle... Ja totta helvetissä musiikista on apua, kaikille!
Kiitos kommentistasi, Harri. Minä en usko terapiaan/psykiatriaan ylipäätään, perustuen aikaisempiin kokemuksiini psykiatrisesta hoidosta (sekä omastani että äidin). Pitää vielä miettiä, josko kuitenkin olisin valmis muuttamaan omia käsityksiäni.
Cista, muuten jees, mutta lauantai on töitä ja ainoastaan sunnuntain olen vapaalla, ei paljoa ehdi lepäillä.
Hei pitkästä aikaa eksynyt siskoseni, olen kyllä käynyt lukemassa täällä.
Minähän taistelin kaksi vuotta, 2002-2004 ennen kuin sain edes oikean diagnoosin ja sen jälkeen tämä on ollut eräänlaista jatkuvaa lääkärinmetsästystä ja hoitosissisotaa. Olen etsinyt lääkkeitä jopa itse netistä ja ehdotellut uusia lääkkeitä, pyydellyt labroja, tarkkaillut lääkkeiden vaikutuksia ja sivuvaikutuksia ja pyytänyt taas uusia.
Hoitava lääkärini tällä hetkellä on kiireinen, kerran viikossa vastaanottoa pitävä lekuri, jolle hyvässä tapauksessa pitää odottaa 5 viikkoa aikaa, jos sattuu olemaan kesä tai se on kipeä. Tai jos lekuri lopettaa, tauko oli tällaisessa tapauksessa kerran 8 viikkoa.
2004-2006 välisenä aikana olen tässä hoitopaikassa ollut neljän eri lääkärin pakeilla. Yhteensä minua on tämän sairauden tiimoilta tutkinut 3,5 vuoden aikana 15 eri lääkäriä. Puhetta hoitoni siirtämisestä tuolta A-Klinikalta psykiatriselle on käyty alusta asti, mutta siitä ei koskaan näytä tulevan mitään, saan olla onnellinen, että olen EDES väärässä paikassa hoitosuhteessa.
2004 joulukuun jälkeen (kun se vaivoin löytämäni psykiatrisen sairaanhoitajan koulutuksen saanut terapeutti sairastui ja kuoli) olen sitäpaitsi yrittänyt päästä oikean, sairauteni osalta ammatillisen koulutuksen saaneelle terapeutille. Ei ole lykästänyt vielä ja nyt jopa se ei-koulutettu hoitajakin joutuu lopettamaan. Alkaa tuplasota ensi kuussa.
Eipä silti, välillä en sitten jaksakaan ja sairaalaan olen joutunut, mikä on yhteiskunnan nurinkurisuutta, mutta täällä on kai pakko yrittää pärjätä omin voimin, myös avun hakemisen suhteen.
Minulle on juuri löytynyt hyvä lääkeyhdistelmä ja elämä on suht mukavaa. Mutta mun diagnoosi on tietysti bipolääri, että siinähän tämä lääkitys on elinikäinen pakkopaita :-) tai tulee pakkopaitaa. (vitsihkö).
Lukemisesta on PALJON apua, aloin juuri lukea Ben Malisen kirjaa Häpeän monet kasvot, heti eka sivulta alkaen se antaa lohtua ja perspektiiviä sekä tavallaan saa anteeksi olosuhteista johtuneita syyllisyyksiä. Suosittelen, sekä myös tätä lääkityksen ja terapian etsintää. Kummasti siinä terapiassa on kliksahtanut kohdalleen moni epämääräinen kummitus ja kun se kerran on selvinnyt, on sen voinut lopultakin jättää tien poskeen, ei tarvitse enää kantaa mukana.
Taistoon siis sisko pieni.
Sori tää kauheen pitkä kommentti....
Katili!!! Kiitokset pitkästä kommentistasi, sinun tarinasi on juuri sellainen näyttö ihmisen oman tahdon voimastsa, että oppia pitäis monen ottaa. Minulla ei vielä taida olla tarpeeksi tahtoa, että lähtisin tuohon ruljanssiin. Halaus!
Enkelillekin halauksen laitan.
Post a Comment
<< Home