Ystävyyden pimeä puoli

En sitten vetänyt kännejä eilen. Santeri tuli luokseni voimakkaasti pohjustettuna ja paljasti pitkästä aikaa sen puolen itsestään, josta en pidä kovinkaan paljon. Hän on joskus vallan vakuuttunut siitä, että ystävien sijaan meidän kahden tulisi olla jotain aivan muuta; pariskunta. Hän luulee voivansa helpottaa masennustani tulemalla fyysisesti aivan liian lähelle, puhumalla siitä kuinka me olemme aina olleet läheisiä ja voimme puhua kaikesta. (Mikä sivumennen sanoen ei pidä paikkaansa, kyllä minä kontrolloin aika tiukkaan niitä juttuja, joista hänelle kerron.)

Minua ahdisti ja nauratti yhtä aikaa.

Lopulta jouduin lähes heittämään hänet ulos kämpästäni, kun en fyysistä koskemattomuuttani saanut pitää.

Ja tänään, tietenkin, sain tekstarin, jossa kertoo ettei muista juuri mitään ja nähdäänkö tänäänkin, mentäisiin syömään. Kieltäydyin, aion olla kotosalla, tehdä makaronilaatikkoa ja potkia pesukonettani.

Mä tiedän aivan helvetin hyvin, ettei viina helpota masennusta yhtään, kiitos vain Helille kommentista. Joskus tekee vain mieli vetää kännit. Mutta tilanteen oltua mikä oli, olin ja olen tyytyväinen tilannetajuuni ja kontrolliini.

Mies viesteili yöllä, suloinen on. Ikävä syliinsä. Huomenna ehkä tapaamme. Siihen asti villasukkailen viluissani täällä.