Totuus.

Kuinka vaikea päivä. Aamulla olin yksinomaan väsynyt ja vihainen mennessäni töihin. Työkavereiden avulla sentään parit naurut. Kellon lähestyessä neljää olin hetken riehakas ja haikea yhtä aikaa. Oli mies, lähelläni, puhuttiin, meitä katsottiin pitkään. Oikaisin hänen huiviaan ja melkein vahingossa sipaisin käteni hänen niskaansa. Hän katsoi minuun, hymyili, tajusimme ihmisten katseet. Hän lähti, minä pian myös.

Okei. On tullut aika kertoa totuus Yömiehestä.

Me ollaan samassa firmassa töissä.

Saa ivata, nillittää, varoitella ja lällättää. [Vittu mä olen idiootti.]

Kotona, söin ja tiskasin hirmutiskin, laitoin pyykkiä pyörimään. Sen jälkeen olenkin lähinnä itkeskellyt. En tiedä miksi. On vain niin kovin haikea ja suruinen olo. Ei kai sille sen kummempaa selitystä tarvitse?

Isä soitti. Mä kerroin sille nyt, tästä masennuksesta ja lääkityksestä. Hän ei tiennyt miten suhtautua, mutta siihen olin toki varautunut. Paremmin se meni kuin olin pelännyt. Tapaamme seuraavan kerran ehkä helmikuussa, ehkä olemme molemmat siihen mennessä jo sinut asian kanssa.

"...Ge mig en chans att drömma om ibland..." (Joakim Berg)