Ruikutan työstäni, kuten ennenkin

Olen ratkaissut työpaikkabloggauskriisini. En ole kirjoittanut mitään, mitä en voisi pystypäin sanoa suoraan siellä töissäkin. Näin aion jatkaa. Ei ole järkeä hajottaa kirjoittamistaan eri blogeihin eri nimillä. Ja kunhan mä pidän kiinni siitä, että pystyn sanomaan kaiken myös ääneen töissä, niin kauan mä voin niitä asioita kirjoittaa. Muutama kanssabloggaaja (Vaniljasuklaa ja Mari) tietävät missä olen töissä, mutta tuskin soittavat pomolleni ja juoruavat blogistani!

Perjantaina siis meni hermot töissä, koska yksi Pikkupomon kollegoista alkoi vahtia tekemisiäni oikein urakalla. Kävi vähän väliä selän takana seisomassa ja tuijottamassa ruudulleni. Välillä joudun aina lähtemään paikaltani, kun kollegat pyytävät apua erilaisissa keisseissä. Olin palaamassa paikalleni, kun tämä kyseinen esimies tuli oikein varta vasten kysymään, että olenko kenties tauolla tai jotain, kun en istu paikallani. Suutuin silmittömästi, mutta en antanut sen näkyä. Kerroin, että olin auttamassa T:a. Päivän mittaan näitä tapahtui muutamankin kerran. Sanoin sitten lopulta tälle henkilölle, että "pitäisikö minun kieltäytyä, kun ihmiset pyytävät apua? Sanoa, että kuule, en auta, koska on istuttava tässä kuin tatti." En saanut siihen mitään reaktiota, mutta eiköhän se jossain vaiheessa tule. Olen niin helvetin väsynyt tuohon kyttäämiseen.

Menen iltavuoroon töihin. Nukuin hyvin, mutta liian vähän aikaa. Onneksi Ninski on samassa vuorossa kanssani, saa vähän tuulettaa.