Koputus

Poikapieni palasi töihin ja silitti hiuksia. Sarkkukin silitti hiuksia. Sarkku on hyvä silittäjä. Mutta eipä se korvaa sitä, kun joku oikea ihmissuhde silittää hiuksia. Huokaus.

Yskiminen jatkuu. Kurkku on jo siitä arka. Meillä on duunissa liikkeellä jotain superflunssaa, joka alkaa just näin ja kestää useita viikkoja. Jipii.

Jenni vaihtoi ensi maanantain vuoron mun kanssa, se on paras tän päivän uutisista. Ei siis tarvitse mennä päivystykseen, meen kymppiin. Jei.

Mut nakitettiin taas osaksi päivää bo:n hommiin, kun siellä on yksi, joka ei tee töitään. Vituttaa, että sellaista ihmistä pidetään talossa, joka ei hoida hommiaan. Ne kun kaatuu aina muiden niskaan. Nytkin oli kaikki sopimukset perjantailta asti tekemättä. Minähän ne sitten tein. Ja opetin ja opastin, neuvoin ja kannustin. Miksi mä teen sitä, miksi musta tulee aina se, joka hoivaa?

Olen väsynyt. Niin hemmetin väsynyt tähän arkeen. On jaksettava, mutta minkä voimalla? Ei kukaan kirjoita hautakiveeni "teki aina muidenkin työt". En mä siitä mitään työn sankarin palkintoa keneltäkään saa. En edes sen vertaa palkkaa, että sillä eläisi. Olisi muututtava jotenkin, ehkä lakattava hoitamasta muiden hommia tai opittava vaatimaan siitä vastinetta.

Masennus koputtaa otsalohkossa.