Keltaisessa talossa

Sen talon kellarissa oli kylmä ja jostain syystä siellä tuoksui aina steariini. Ei koskaan tupakka, vaikka siellä me poltettiin. Oluttakin juotiin perjantaisin saunan jälkeen tai mentiin halkoliiterin kautta lumihankeen, kokeiltiin rajojamme. Kissa ei pitänyt kellarista, meni sinne vain, jos tahtoi ulos ja jos liiterin ovi oli raollaan. Karoliina oli laittanut alastoman miehen kuvan kellarin seinälle ja sille naurettiin yhdessä.

Kolmen nauravan naisen komppania, pyyhkeet puristivat rintoja ja varpaat olivat jäässä. Saunottiin pitkään. Minä halusin aina laskea kiukaalle olutpulloni viimeiset pisarat, rakastin sitä tuoksua. Sari ihmetteli moista tuhlausta ja hoputti lähtemään baariin. Minä ja Karoliina levitimme puuteria hikisille kasvoillemme ja onnistuimme aina tulemaan humalaan ennen lähtöä.

Lumi narskui saappaiden alla ja matkaevääksi otettu olut sai hengästymään. Ravintolassa meidät tunnettiin hyvin. Aluksi oli aina hauskaa. Sitten nauru väheni ja minä tulin levottomaksi. En halunnut lähteä takaisin kotiin, oli kierrettävä loppuun asti niitä ravintoloita, niin kauan, että viimeinenkin pani ovensa kiinni ja minä sain hoiperrella yksin hangessa kotiin. Elämää kai minä sieltä etsin. Ei löytynyt.

Kellarin kautta oli vaarallista kulkea öisin. Päivänvalossa niin siistit halkopinot levittäytyivät yön pimeinä tunteina liiterin lattialle miinakentäksi. Ovesta en silti tahtonut kulkea, eksentrikkohan olin, ja boheemi. Jos selvisi yläkertaan asti kaatumatta, oli varottava kissaa. Se vaani eteisessä humalaisia askelia ja kamppasi sitten, täysin äänettömästi liukui jalkojen eteen. Kirousten tulvaa se kommentoi kehräämällä ja naukui huoneeni ovella: avaa jo, mennään nukkumaan.

Sari ei koskaan imuroinut muulloin kuin krapulapäivän aamuna. Aikaisin. Sitä manattiin ja maaniteltiin, se ei muuttanut tapojaan. Siihenkin tottui, kuten Karoliinan aamuäreyteen. Sille ei saanut sanoa sanaakaan ennen kuin se itse puhui. Muuten tuli kahvit silmille. Minä olisin nukkunut aina pidempään kuin muut. Kahvin tuoksu kuitenkin houkutteli keittiöön, lempimukini tuntui aina olevan hukassa, vaikka lopulta se löytyi lähes joka kerta takanreunalta.

Sunnuntaisin käveltiin kioskille ostamaan karkkia, maattiin sohvalla ja katsottiin sitä pientä taloa preerialla, minä ja Karoliina itkettiin joka kerta. Karkit loppui aina kesken ja piti keittää kahvia, vaikka vatsaan sattui. Joskus Sari teki kalahampurilaisia, vaikka minähän se yleensä ruoat laitoin. Kahdeksan litran kattilaan oli hyvä tehdä risottoa, ei loppunut heti kesken. Ei meistä kukaan lihava ollut, mitä nyt vähän syömishäiriöisiä kaikki.

Arkipäivisin talo oli tyhjä, Karoliina sotki työpaikallaan kemiallisia seoksia ja pohti kaavojaan, Sari moppasi lattioita keskustan kapakassa, minä tein kahta työtä ja yritin pysyä aikatauluissa. Illalla kotona purettiin paineita kukin omalla tavallaan. Sari hitsaili autotallissa metallitaidetta, omalaatuisia väkkyröitä, jotka oli kumman elävän näköisiä. Karoliina meni kellariin steppikengät jalassa ja tanssi tuntikausia nilkat hellinä. Minä kiipesin vintille ja soitin kitaraa ja lauloin kunnes sormista valui verta ja ääni käheytyi. Keskiviikkoisin tuli usein vieraita. Karoliinan ystävä Evita, joka oli älykäs ja fiksu ja jota minä vähän vierastin. Pelattiin Trivial Pursuitia ja sytytettiin takkaan tuli. Oli Sarin ystävä Tuija, jonka huumorintajua minä rakastin, oli Karoliinan serkku Eve ja vielä minun ystäväni Marjut.

Siihen taloon liittyi aina vilinää. Sellainen tunne, että joku oli koko ajan menossa tai tulossa. Törmäiltiin rapuissa tai jääkaapilla, hätäisesti vaihdettiin kuulumiset ja jatkettiin matkaa, kukin tahoilleen.

Kesällä se talo oli jokaisen tuttavamme kateuden kohde. Meidän pihalla kasvoivat auringonkukat, ja pikku kasvimaahan istutettiin perunaa, porkkanaa ja mitälie vihannesta. Karoliina ja Sari sen hoitivat, minähän olin urbaani suurten stadien kasvatti enkä tajunnut moisista kuin sen, että kaunista ja kivaa oli. Haravoimisesta minä pidin. Siinä oli jotain rauhoittavaa. Aurinko paistoi suurelle pihallemme, valkoviini maistui ja Sari nukahti vappupäivänä alarapulle. Minä menin illaksi töihin ja myin viinaa humalaisille ja vahdin ovea, ettei lepsu portsari päästäisi alaikäisiä sisään.

Puutarhassamme oli pyykkinarut ja orava, joka heitti aina kävyllä sitä, joka uskaltautui sen reviirille. Kissa sai turpiinsa kulmakunnan terroristilta, isolta pelottavalta kollilta. Omassa pihassa se oli kuningas ja me lakattiin laskemasta sen sisälle tuomia kottaraisia.

Kesän lopussa heiteltiin tikkaa ja suunniteltiin talvea ja minä tunsin taas outoa levottomuutta. Olisi lähdettävä ennen kuin mikään tuntuisi liian hyvältä. Olisi mentävä pois, ettei vain tuntisi kuuluvansa johonkin. Olisi paettava sitä taloa, ettei luulisi sitä kodikseen. Niin minä lähdin, muutin 600 kilometriä länteen päin ja jätin sen talon, kissan ja Karoliinan sekä Sarin eikä mikään ollut enää samaa.

Elämää enkä kotia en ole edelleenkään löytänyt, mutta joskus se tulee mieleen, alastoman miehen kuva kellarin seinällä, steariininhaju ja se tunne, että nyt tytöt lähdetään ulos bailaamaan! Ja se tuoksu, viimeisen oluttipan valuessa kiukaalle. Se talo oli keltainen ja siellä tunsin kerran olevani samanarvoinen kuin muut. Keltaisessa talossa, poskien punoittaessa saunan jälkeen, oli mukavaa uskoa, että kaikki olisi hyvin. Minä kaipaan keltaiseen talooni, keltaisen taloni viileään kellariin ja kahvintuoksuiseen keittiöön. Unelmissani minulla on elämä, keltaisessa talossa, kotona.