Tämä päivä

Kun mä olin pieni, mä luin koko ajan. Opin neljävuotiaana lukemaan ja siitä lähtien mua oli vaikea saada ulos leikkimään. Vanhemmat joskus melkein pakottivat pihalle, silloinkin piilotin paidan alle kirjan ja menin talon nurkan taakse lukemaan. Mä olin aika paljon yksin, ihan oma valinta. Silloin kun mä sitten leikin muiden saman pihapiirin lasten kanssa, mä olin poikatyttö. Mä olin kova juoksemaan, mua ei voittanut juoksukilpailussa kukaan muu kuin mun isoveli.

Mä menin kouluun kuusivuotiaana. Mä olin hirveän pieni. Sellainen lyhyt ja laiha ruikku. Mulla oli yhtä lyhyet hiukset kuin luokan pojilla ja mä en tehnyt koulussa muuta kuin luin. Toiset opetteli tavaamaan, mä luin Viisikoita ja Tiina-kirjoja ja muuta. Mä raivostuin välillä luokkakavereille, kun ne oli mun mielestä niin lapsellisia. Ne ei osanneet käyttäytyä ja pitivät hirveää meteliä.

Yks vaikeimpia juttuja mulle oli syöminen. Mä en pitänyt syömisestä. Oli mulla joitain lempiruokia, mutta se itse syöminen oli ihan kamalaa. Jos mä olisin itse saanut päättää mitä ja milloin syön, mä olisin kuollut nälkään.

Mun äiti oli maailman paras äiti. Se oli aika paljon kotona. Se oli tosi nuori verrattuna kavereiden äiteihin. Se oli kaunis ja hauska. Äiti.

Me matkustettiin Ruotsiin äidin siskon luokse, kun mä olin viiden vanha. Mä muistan Tukholman, mä muistan kuinka mä tiesin heti, että se on mun koti. Mun isäkin muistaa sen. Mä olin isän kanssa Tukholmassa joitakin vuosia sitten, vein sitä paikasta toiseen ja esittelin lempipaikkojani. Isä sanoi: "Nyt mä vasta tajuan kuinka hieno kaupunki tää on. Onneksi on sellanen opas, joka on täältä kotoisin." Sitten se tajus itsekin mitä oli sanonut. Nauroi ja korjasi: "Siis sellanen opas, jonka pitäisi olla täältä kotoisin:" Moni kaveri on sanonut, kun on oltu yhdessä Tukholmassa, että "nyt mä vasta näen millainen ihminen sä oikeasti olet, omassa ympäristössäs."

Mä aloin soittaa jo ihan pikkuskidinä. Mä soitin ensin pianoa ja mä lauloin koko ajan. Kuusivuotiaana mä aloin soittaa sit huilua ja kahdeksanvuotiaana opiskella teoriaa. Mä olen aina elänyt musiikkia ihan eri tavalla kuin kukaan mun perheenjäsen. Mä en vain kuuntele tai soita, mä elän sitä.

Mä olen myös kirjoittanut aina. Äidin kuoleman jälkeen mä en enää osannut kirjoittaa. Jotain meni lukkoon minussa, sanat ei enää tuoneet minkäänlaista lohtua tai ylipäätään sanat ei tulleet. Nyt mä opettelen taas. Pikkuhiljaa. Mä en tunne tätä vielä ihan omakseni, mutta mä uskon, että jos mä vain kirjoitan, vaikka se tuntuis vaikealta, niin mä löydän sen taas. Ilon kirjoittamisesta.

Mä en tiedän oliko tällä nyt mitään funktiota tai pointtia.

Mulla on tänään vaikea päivä, mun Rakkaani kuoleman vuosipäivä.