Uusi elämä

Käykääs vilkaisemassa: mun uusi elämä. Maailman parhaan Tiian tekemä.

Bye bye, Blogger!

Keskellä viikkoa

Kolmen tunnin unien jälkeen sitä onkin taas just passeli fiilis lähteä vuoden kiireisimpään duunipäivään. Herätyskännykän aloittaessa piipityksensä mä olin valmis purskahtamaan itkuun silkasta väsymyksestä. Ja ei kannata kuvitella, että aamuvuorot jatkuis, ei, huomenna taas iltaan, joten vuoristorata on täydellinen.

Miehen kaksoisveljen perhe kasvoi eilen yhdellä tyttö -merkkisellä henkilöllä. Mies on liikuttavan innoissaan. Minut taas tekee iloiseksi se, että mies vuodattaa intoaan juuri minulle. Kuinka etuoikeutettua olla se henkilö, jolle mies ilonsa ja surunsa kertoo!

Lisäksi mut tekee iloiseksi mun lukijat. Edellisen postauksen kommentit olivat valoisia ja rohkaisevia, kiitän vielä niistä näin erikseen.

Ja sitten duuniin. Koettakaa kestää tätä keskiviikkoa!

Tasapaino hukassa

Mitäs jos mä yksinkertaisesti lopetan julkisen bloggaamisen? Mun kirjoituksissa ei oo enää mitään järkeä. Mä valitan mun duunista, tai pähkään mun ja miehen suhdetta eikä se voi kiinnostaa ketään. Mä olen pahoillani, ihan totta olen, mut mun elämässä ei vain just nyt oo mitään muuta. Duunipaskaa ja upeaa miestä. Luulis, että ne tasapainottais toisiaan jollain lailla, mut esimerkiksi tänään mä olen niin kiehuvan kiukkuinen tosta duunista, että mieli piristyy vain nanosekunniksi, kun muistan, miten mies vielä töistä lähtiessään kävi silittämässä hiuksia ja salaa koskettamassa kättäni. Mmm. No joo, oli toi nyt vähän pidempi kuin nanosekunti!

Mä kävin siellä helvetin terveystarkastuksessa tänään ja se terkkari pakotti mut ottamaan lääkäriajan perjantaille. Ei mulla ole mitään sanottavaa eikä mitään, mitä se voisi mun hyväkseni tehdä. Se terkkari vain panikoi, kun mä paukutin totuuksia, että lähden firmasta heti kun löydän jotain parempaa ja että joinakin aamuina mä ajattelen auton alle hyppäämistä tai ranteiden aukomista ettei tarvitsis mennä töihin.

Joo-o. Huomenna on tiedossa vuoden kiireisin päivä. Mä en vain jumalauta jaksa sitä.

Lostis marmattaa taas

Voi kilin vittu miten toi mun duuni syö ihmistä.

Huomenna sit pakolliseen kyttäystarkastukseen eli ylimääräiseen terveystarkastukseen. Josta suoraan iltavuoroon duuniin, mitäs muutakaan.

Miten tää alkaa olla niin helvetin viikonloppuorientoitunutta tää mun elämäni. Arkisin ei ehdi mitään, kun tekee vuorotyötä. Ja ensi viikonloppukin mua ahdistaa, mun on pakko mennä isän luo. Sen vaimo viettää tasasynttäreitä, ja se toivoi ihan erikseen, että meikäläinen vaivautuu paikalle. Ei siinä mitään, kivaa niitä on nähdä, mutta se on se sellanen pakko, joka mua siinä ahdistaa. Ja paikalla pönöttää kansaa puvut päällä. On myös mahdollista, että tapaan veljeni, ekaa kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Ja arvatkaa mitä mä tahtoisin tehdä? Joo, leikkiä koti-iltaa miehelässä.

Bileet vieläpä alkaa lauantaina niin aikaisin, että mun on lähdettävä sinne jo perjantaina. Pois pääsen vasta jumalauta sunnuntaina. Koko viikonloppu siis siellä, voi hyvänen aika sentään. (Äidin vielä eläessä ei ois ollut ongelma ollenkaan, äiti tasoitti niin hienosti isäni ja mun välillä olevan kuilun ja skisman.)

Kuumaa suihkua, kirjaa. Päänsärkyä aika kovasti, joten ehkä kourallinen Dolaneita siihen sivuun.

Sanaton

Eikös nyt hei tää talvihomma vois jo loppua? Mä en ihan totta kestä tätä kylmyyttä enää.

Ja arki alkaa iltavuorolla, mitenkäs muutenkaan. Jos meidän kiire on samaa luokkaa kuin viime viikolla, multa lähtee taju. Mä en millään lailla kykene kestämään, en mitenkään.

Mutta mies kirjoitti mulle eilen illalla kauniin sähköpostin, jonka olen tallettanut mieleeni sanasta sanaan. Mä saan siitä voimia. Kummaa, miten asiat joskus menee. Ja hienoa, että minusta tuntuu tältä.

Maanantai. Voi hyvänen aika sentään. Sanat ei riitä.

Villapaitoja ja voileipiä

Sunnuntaita Supermarketista.

Perjantaina mä tapasin MS-tautiin sairastuneen ystäväni. Oli upeaa nähdä, vaikka sitten itkinkin puoli tuntia, kun hän ontui taksiin mennäkseen kotiin. Mies oli vierellä, silitti hiuksia ja oli suurempi tuki kuin arvasikaan. Vein ystävälle kassillisen elokuvia, joista hän ilahtui kovin. Ystävä on itse valoisa ja toiveikas sairautensa suhteen, mutta en voi mitään sille, että minua surettaa ja suututtaa hänen puolestaan. Miksi aina hyville ihmisille käy näin?

Baariperjantain jälkeen vietettiin shoppailulauantaita. Ajettiin miehen kanssa Itikseen, ostettiin kirjoja ja muutama muu asia. Koti-iltaa miehelässä. Syötiin voileipiä ja katsottiin musiikkidvd:eitä, köllöteltiin kainaloissa ja pussailtiin ja nyhjättiin. Pukeuduin miehen verkkareihin ja fantastisen lämpimään harmaaseen villapaitaan. Mies katseli minua ja sanoi villapaitansa sopivan minulle paljon paremmin kuin hänelle ja että saisin sen omakseni jos tahtoisin. Määräämättömän pitkälle laina-ajalle nyt ainakin. Mmm.

Mies pelkää, että poltamme tämän jutun loppuun. Oli melkein liikuttavaa, kun hän sai sen viimein sanottua. Pelkää, että minä kyllästyn ja lähden ja hylkään. Pelkää olevansa minulle liian arkipäiväinen. Minä taas pelkään olevani hänelle liian kummallinen. Ja että hän kyllästyy ja lähtee ja hylkää. Voi meitä.

Tänä aamuna heräsin jokaiselle naiselle tuttuun tunteeseen: elimistö leikki Niagaran putousta ja ennen aikojaan alkaneet menkat saivat mut lähtemään kotiin särkylääkkeiden ja kuukautissuojien luo. Olisin halunnut viettää tämänkin päivän miehen kanssa, mutta olin idioottimaisesti unohtanut varata laukkuun tarpeelliset tarvikkeet.

Toisaalta on hyvä olla välillä kotonakin. Saisinko jopa imuroitua pitkästä aikaa?

Bloggerin kommentointi sekoilee. Olin saanut edelliseen postaukseeni kommentin, se oli tullut meiliini, mutta ei näy täällä ollenkaan. Olen miettinyt, että uskaltaisinko pyytää Tiia-murulta uutta sivupohjaa. En taida uskaltaa, mutta harkitsen. Itselläni ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä alkaa rakentaa.

Ain laulaen työtäs tee

Mä olen tässä aamutuimaan miettinyt taas kerran tuota mun työtä. Että mikä sen funktio mulle on, miksi mulla ei ole siihen motivaatiota ja miksi ahdistun siellä niin suunnattomasti. Ei näistä pohdinnoista tule hullua hurskaammaksi. Eniten ahdistaa se kiire. Ja se, että ihmiset (asiakkaat) osaa olla tosi mulkkuja. Ne jakelee tappotuomioita, haistattelee ja huutaa naama punaisena. Ja sitä mä kuuntelen, kahdeksan tuntia päivässä. En tietenkään mä ota niitä henkilökohtaisesti, mut kyllä mä uskallan väittää, että kelle tahansa tulis jossain vaiheessa mieleen, että mitäs helvettiä mä täällä teen, kuuntelemassa tuota paskanjauhamista.

Mä haluan vaihtaa työpaikkaa, mutta en vielä. Mulla on tänä vuonna ensimmäinen kokopitkä kesäloma ja mä haluan pitää sen. Mut sitten, niin, kesäloman jälkeen vois olla oikea aika nostaa kytkintä.

Onpa väsynyt olo taas. Kunpa jaksais tän päivän.

Friday on my mind

Onpa olevinaan aikaansaapa olo. Olen tiskannut hirmutiskin ja pessyt pyykkiä, nauttinut ruokaa ja kahvia.

On myös hiukan epätietoinen ja surumielinen olo: eräs parhaista ystävistäni soitti pitkästä aikaa ja kertoi, että hänellä on todettu MS-tauti. Oli ollut vajaan viikon sairaalassa, nyt kotosalla ja parempaan päin menossa. Onko lukijoissani ketään, joka tietäisi jotain MS-taudista? Minä tiedän hävettävän vähän.

Tapaan kyseisen ystävän huomenna, hänellä on omien sanojensa mukaan oikein "hirveä vimma, että sinut pitää nähdä." Ja huomennahan on, niin, tadaa!, perjantai. Eikä yhtään liian aikaisin. Tämä viikko on ollut töissä yhtä helvettiä, ei ole ehtinyt kissaa sanoa, kun on niin kiire koko ajan. Viikonlopun saan viettää miehen seurassa, mikä etuoikeus! Laitamme ruokaa, olemme vain. Ihanaa.

Yliväsynyt

PUUH.

Kolme iltavuoroa putkeen on ihan saatanasta. Nyt ne on kuitenkin hoidettu ja edessä on pari aamuvuoroa huomisella labrakäynnillä höystettynä. Pitää olla 10-12 tuntia syömättä ja juomatta ennen verikokeita, mut keitin tuossa just itselleni ämpärillisen kahvia. Olen aivan uuvuksissa ja samaan aikaan tuntuu, että olen ns. yliväsynyt, eli uni ei tule millään.

Sain mairittelevia ja mietityttäviä kehuja tänään pomolta tiimipalaverissa. Olin viikon talvilomalla ja reilun viikon varmaan yhteensä saikulla tammikuussa, joten paikallaoloni määrä ei häikäissyt, mutta pesin kuitenkin kaikki tiimikaverit ja muut tiimit tilastojen valossa. Mä olen siis huipputehokas, vaikka duuni vituttaa aivan hulluna. Kummallista. Minkähänlaisiin tilastoihin ja lukemiin sitä yltäisi, jos olis rahtunenkin motivaatiota?

Kämppä on ihan hävityksen kauhistus. Onneksi huomenna pääsen jo neljältä, josko saisin tiskattua ja pyykättyä vähän. Olokin kohenisi, kun saisi vähän järjestystä tänne läävään.

Päässä soi kolme biisiä yhtä aikaa ja voi pojat, kuinka ahdistaa.

Onni ja kosto

Kyyneleitä ja keskusteluja yössä. Toisen rutistamista lujaa lähelle. Perimmäisten totuuksien äärellä.

Mun pitäisi lähteä kohta töihin, mutta musta tuntuu kuin olisi vasta yö. Kyllä minä nukuinkin, parisen tuntia, mutta väsyttää silti.

Olen onnellinen, sillä minulla on elämässäni ihminen, joka välittää minusta ja minä hänestä. Milloin onni kostautuu? Minun elämäni tuntien aivan liian pian.