Lostiksen ulkonäkökriisi, osa 90

Eihän mun tartte enää kertoa kuinka paljon mä inhoan sunnuntaipäiviä?

Mä tapasin eilen ystävän. Käytiin iltapäiväoluella höpöttelemässä. Oli mielettömän ihanaa nähdä. Kyseinen ystäväni on parasta mahdollista seuraa silloin kun masentaa ja on epävarma olo.

Myöhemmin paikalle pelmahti ihminen vuosien takaa. Soitettiin teinivuosina samassa bändissä, en oo kyseistä herraa tavannut vuosiin. Oli mukavaa istua ja jutella. Tuli vain juotua enemmän kuin mitä mulle on hyväksi. Tehtiin pientä baarikierroksen tynkää ja poltettiin liikaa tupakkaa.

Myöhemmin kotona mä aloin miettiä kuinka kummallisista asioista mulle tulee nykyään paha mieli. Jos ei oo käynyt aiemmista postauksista ilmi, mä inhoan ulkonäköäni ihan yli kaiken ja mulla on kaikenlaisia siihen liittyviä traumoja. Tää mun teinivuosien ystävä sanoi, ihan siis varmaan tarkotti hyvää, että mä olen pysynyt harvinaisen samannäköisenä, vaikka mä olen niin paljon lihonut. Kun me tunnettiin, mä olin anorektisen laiha, painoin jotain helvetin kolkytyheksän kiloa tai jotain. Mut ei se silti oo kivasti sanottu, että "noin paljon lihonut". Aikaisemmin ystäväni sanoi, että mä näytän paljon nuoremmalta kuin silloin, kun ekaa kertaa tavattiin. Mun pää kääntää tollaset lauseet automaattisesti tosi negatiivisiksi, tyyliin "kuinkahan helvetin vanhalta mä silloin olen sit näyttänyt." Yks työkaveri, joka on valokuvaaja, kysyi kerran multa, että "etkö sä ikinä meikkaa?" Senkin mä tulkitsin niin, että "vittu minkänäköinen pärstävärkki, tekisit nyt jotain." Mä en tiedä miten näistä pääsee eroon, negaatioista.

Ilta ei siis päättynyt mitenkään kamalan onnellisissa tunnelmissa. Iloa toi kuitenkin mies, joka tekstaili kaverinsa häistä. Se oli ystäviensä keskellä kaukana poissa, mut silti sen ajatukset oli minun luona, kun se sieltä tekstaili. Tuli ikävä sitä.

Mä en jaksa tehdä mitään. Mä söin tänään hyvää ruokaa ja olen lähinnä hengaillut sohvalla. Mä toivon voimia, että mä jaksan huomenna alkavan paska-arkeni taas. Huokaus.