Kahvia vai ruokaa?

Olen kotiutunut töistä. Vähän olis nälkä, mut samalla koskee vatsaan. Jotain lienee silti parasta syödä tänäänkin.

Kiitokset kommenteista jälleen minhille ja biponalle. Te olette molemmat oikeassa siinä, että menneeseen ei kannata jäädä pyörimään. Mut mä en mitenkään märehdi sitä nyt, kunhan ihmettelen vaan. Jotenkin tuntuu, et viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut ihan helvetisti kummallisia asioita, jotka on muuttaneet mua ihmisenä ja samalla muuttaneet mun suhtautumista elämään. Ei voi muuta kuin äimistellä.

Elokuussa tulee kuusi vuotta siitä, kun Elämäni Rakkaus kuoli imusolmukesyöpään. Syöpä vei sen tosi nopeasti, sen toteamisesta kului vain vajaat kuusi kuukautta, kun Rakas jo nukkui pois. Me oltiin suunniteltu, että mentäis sen vuoden jouluna naimisiin. Mä en ollut ennen Rakkaani tapaamista edes koskaan kuvitellut, että menisin ikinä naimisiin. Oli mulla ollut suhteita, pitkiäkin sellaisia, mut tiesin aina, että minä jätän ja lähden. Olen elänyt niin helvetin levotonta elämää, asunut kymmenillä eri paikkakunnilla ja eri maissa. Mutta Rakas, se oli jotain aivan muuta. Sai mut toivomaan ja uskomaan siihen, että mulla voisi olla hyvä olla. Enkä mä todellakaan ole mitenkään katkera tai mitään, kunhan vaan ihan rehellisesti ja yksinkertaisesti on ikävä. Iso ikävä.

Tulin hyvälle mielelle tänään töissä asioista, joita työkaverit mulle sanoivat. He taitavat ihan tosissaan pitää minusta. Se on minusta aina ihmeellistä, että vaikka kuinka inhoan ja halveksin itseäni, on ihmisiä, jotka pitävät minusta kamalasti. Mielessäni lähetän heille kaikille lämpimiä ajatuksia.

Keittäisinkö kahvia vai söisinkö ruokaa? Elämän suuria kysymyksiä näin iltavuoron jälkeen...