Aatoksia illansuussa

Tein ruokaa pitkästä aikaa. Oli hyvää, mutta nyt koskee vatsaan. Kuin ei ois syönyt moneen päivään ja sitten elimistö ei kestäiskään ruokaa. (Mä en tosin muista oikeasti, että minä päivänä mä söin viimeksi.)

Mun veli lähtee kai tänään takaisin Kabuliin. En ole kuullut siitä mitään, mutta muistelisin tämän olevan se lähtöpäivä. Olis kiva, jos oltais veljen kanssa vähän läheisempiä. Mut ollaan ihan vieraita. Mä yritin yhteen aikaan ihan tosissani tutustua siihen ja olla sen kanssa tekemisissä, mut ei ihmissuhdetta voi yksin rakentaa. Lakkasin yrittämästä, kun broidia ei kiinnostanut pätkääkään. Nyt mä vähän kadehdin kavereistani niitä, joilla on läheiset perhesuhteet. Mulla on kyllä faija, mutta tuntuu kuin olisin liikaa sen elämässä. En mahdu siihen, sillä on se uusi avioliitto ja uudet kuviot. Äiti oli perheessä se, jonka ympärille kaikki kiertyi, yhteydenpito ja välittäminen. Se piti meidät perheenä. Mut äidin kuoleman jälkeen ei ollut enää ketään. Minusta ei ollut siihen, en ollut siihen valmis enkä halukas. Välimatkakin vaikutti tietenkin, ei ollut mahdollista työssäkäyvänä ihmisenä matkustaa viikonlopuiksikaan aina sinne.

Kun miettii, niin mä olen niin helvetin yksin tässä maailmassa. Mulla oli joskus laaja ja mainio ystävien piiri. Ajat on muuttuneet ja muuttaneet meitä. Toisilla on nyt lapsia ja toisilla ihmissuhde, johon ei mahdu muuta.

Joskus saa lukea lehdistä niitä juttuja, missä joku on kuollut kotiinsa ja ruumis löytyy vasta kuuden kuukauden kuluttua, kun naapurit alkaa valittaa hajusta. Mulle kävisi juuri niin.