Me ollaan pannassa Tavalla...

Eilen illalla olin yhtäkkiä viisitoistavuotias. Oli aivan älyttömän hieno keikka Lamalta. Äijät soitti todella hyvin ja Epen ääni ei ollut muuttunut yhtään. Soittivat Bussia lukuunottamatta kaikki hittibiisinsä. Kolmannet ja viimeiset encoret päättyivät likilegendaariseen Tavastia-biisiin tietenkin. Melkein tuli tippa silmään silkasta ilosta, kun sai olla paikalla tuolla keikalla!

Joku poika liimautui kylkeeni keikan jälkeen. Se tuntui hetken aikaa ihan mukavalta, lopulta alkoi suunnattomasti ahdistaa. En osaa näköjään edes kuvitella itseäni missään ns. intiimimmässä tilanteessa kenenkään kanssa. Mies menneisyydestä on ainoa, jota haluaisin edes halata.

Vanhan viinan maku suussa. Pitää tästä venyä suihkuun ja Ninskin kanssa kaupunkia valloittamaan.

Olen vieläkin sekaisin onnesta tuon keikan takia. Mahtavuutta!