Mies ja Poika

Tänään meitä on Poikapienen kanssa taas tuijotettu uteliaina töissä. Me supistiin keskenämme, naurettiin, ilmeiltiin ja kehiteltiin tarinaa katosta, joka on marenkia. Mä pidän siitä ihmisestä tosi paljon ja tiedän, että sekin viihtyy mun seurassa. Jospa vain oltais vähän lähempänä toisiamme elämäntilanteiden ja iän osalta...

Poikapieni on kiltti. Se ei koskaan loukkaisi ketään ihan vain siksi, että voi.

Kun taas Mies Menneisyydestä... huhhuh. Se loukkaa, koska se voi. Se on sosiopaatti. Sen maailma alkaa sen vasemmasta ohimosta ja päättyy sen oikeaan ohimoon. Se ei koe empatiaa, se ei osaa rakastaa. Se on mukava kyllä, älkää käsittäkö minua väärin, sen seurassa mä viihdyn niin kauan kun ei puhuta tunteista. Se ei edes varmaan tiedä mitä tunteet on...

Se ilmaantuu mun elämään aina just silloin, kun olen parantunut edellisestä kohtaamisesta. Se lähettelee meilejä ja tekstareita, se haluaa tavata. Sitten me vietetään jotain vuorokausi kimpassa, nautitaan toistemme seurasta. Mä lähden ja se jää mun päähän. Ja sitten... niin. Sitten mä en kuule siitä mitään. Kuukausiin.

Mä en haluaisi enää tavata sitä. Mutta tiedän, että kun kutsu taas tulee, mä menen. Mä olen idiootti, en opi, vaikka tätä on jatkunut jo pari vuotta.

Mä lähetän mielessäni Poikapienelle nyt kiitoshalauksen. En tajua, miten jaksaisin arkea ja työtä ilman sen seuraa.

Taidan keittää kahvia ja syödä porkkanoita.